Ei valoja, ei mainittavaa
havaintoa kenenkään läsnäolosta, ei minkään valtakunnan
vastaanottokomiteaa tai edes tienviittaa tai kylttiä, että
'Tervetuloa!'. Kopteri oli jättänyt matkalaiset vähine laukkuineen
Halsterbrookin kartanon etusivun lavealle pihatasanteelle illan jo
hämärtyessä. Kartano näytti hylätyltä ja autiolta sekä tähän
vuorokauden aikaan myös synkältä ja jopa uhkaavalta. Petkutuksen
maku karvasteli kolmikon mielessä.
”Jospa me laskeuduimme
vain väärälle puolelle rakennusta. Tämähän on iso
rakennelmakompleksi, on uutta ja vanhaa riviä ja siipeä”, arvaili
Lindkvist.
”Kierrettiin kolme
kertaa kartanon ympäri ennen kuin kopteri laskeutui ja ihan yhtä
pimeää oli joka ikkunassa. Tasan kolme kierrosta”, sanoi
Methykos, joka oli vakuuttavan varma niin kartanon ylt'ymmyrkäisestä
pimeydestä kuin kopterikierrosten lukumäärästäkin, vaikka
jälkimmäistä väitettään hän epäili kuumeisesti.
Oli jo kolkutettu
ovenkolistintakin hyvä tovi vailla toivottua vastetta, oven
avautumista ja vieraiden pääsyä vihdoinkin lämpöiseen
joulunviettoonsa Halsterbrookin ajan patinoimassa interiöörissä,
joka huokui epookkien kerrostunutta viehätysvoimaa aina
varhaiskeskiajalta ja ties vaikka sitäkin ammoisammista ajoista.
Vaan ei, pihalla seisoivat he ja räntää alkoi sopivasti vihmoa
aattoillan kynnyksellä.
”Tuo on kyllä vissi
tosiasia mitä Methykos sanoi, että ihan yhtä autio tämä kartano
on kaikilta osiltaan, että en lähtis sen takia kiertokävelylle
rakennusta ympäri”, McLaren sanoi ja jatkoi: ”Sisälle tästä
kyllä olisi päästävä ennen kuin kokonaan kastutaan.”
”Minä kyllä soitan
sinne matkatoimistoon nyt ja sanon suorat sanat. Missäs se
sähköposti on, minä tulostin sen paperille”, Lindkvist puhisi ja
penkoi käsveskaansa niine elkeineen, että vähemmällä olisi
löytynyt enemmän tai ainakin helpommin juuri se mitä hän haki.
”Minä voin soittaa”,
sanoi Methykos, joka oli jo ehtinyt valjastaa iLuurinsa
numeronnäpyttelyvalmiuteen. Räntätihku oli harvaa, mutta yksi
tihke osasi tiensä huonon matemaatikon uudehkon mobiililaitteen
maanjäristyksen naarmutta kestävälle kosketusnäyttöpinnoitteelle
ja laite kuoli kosteusvaurioon het' silleensä.
”No niin, löytyihän
se”, Lindkvist sanoi tyytyväisenä. ”Matkailu-Agentuuri
Adventti-Adventuuri...Blaa blaa blaa...Missähän niitten
yhteystiedot olikaan, blaa blaa blaa...Tuossa! Nigerian
kansallisosakepankki - ai se olikin se tilinumero, hmm...On tässä
sentään toimitusjohtaja Dale Ferry!” Lindkvist löysi viimein
numeron ja luetteli sen simahtanutta iKapulaansa hypistelevälle
teknologian pettämälle Methykosille, joka oli niin häpeissään
tilanteesta, ettei kehdannut kertoa iVempaimensa muuttuneen
iTiiliskiveksi ja oli sosiaalista fasadia ylläpitääkseen
näppäilevinään numeron iLasinaluseensa.
”Hälyttää”,
Methykos valehteli esittäen soittavansa MAAA:n mahdolliselle
toimitusjohtajalle. Ilta hämärtyi hämärtymistään, mutta ei
ollut vielä niin pimeä kuin Methykosin iVerkonpainon näyttö. ”Ei
taida olla ketään paikalla näin aattoiltana”, hän sanoi ja vei
loppuun valhepuhelunsa esityksen.
”Pitäisi olla!
Täällähän niitten retkujen kuuluisi olla!” neiti Lindkvist jo
kiukustui.
”Kyllä tämä hiukan
kehnolta alkaa vaikuttaa, että hinta kyllä huuettiin ja maksu
maksettiin, vaan koko rahalla ei kumminkaan tavaraa lopulta saatu jos
saatiin yhtään mitään”, McLaren virkkoi.
”Samperi! No jospa minä
sitten koetan vielä sille johtaja Ferrylle...” Lindkvist jupisi ja
kaivoi esiin oman matkapuhelimensa, jonka merkkibrändäys oli niin
vaatimattomalla pohjalla, että siitä on turha paisutella sen
kummempaa huumoria. Methykosin laitteesta poiketen sadepisarasta
kuolettuminen ei kuulunut Lindkvistin puhelimen listattuihin
ominaisuuksiin, joten nyt soitettiin MAAA:n viestissä ilmoitettuun
numeroon oikeasti. Tai olisi soitettu jos puhelu olisi välittynyt,
sillä Lindkvist sai kuullakseen, ei hälytysääntä, vaan
automaattitiedotteen 'soititte matkapuhelimeen johon ei juuri koskaan
saada yhteyttä' tai miten se nyt meneekään.
”Outoa. Teillä
kuitenkin sentään hälytti?” Lindkvist kysyi Methykosilta, joka
pohti syrjäkarein pälyillen menisikö vielä pitkäänkin kunnes
hänen valesoittonsa tulisi ilmi.
”Pitäisikö minun
sitten koettaa uudelleen?” Methykosilla oli kuitenkin kanttia
sanoa.
”Tämä on jo aika
vanha kapula tämä minun puhelin. Ehkä Teillä on jotenkin parempi
kuuluvuus kun Teillä oli sellainen hieno kapine.”
Niin, oli, ajatteli
Methykos.
Yht'äkkiä neiti
Lindkvistin puhelin pirahti soimaan ja ruudussa välkkyi aivan outo
numero!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti