Halsterbrookin kartanon toinen Joulumysteeri 17/24; Lämpö ja vesi

”Oliko kerhohuoneen baarissa jotain kekseihin liittyvää”, tivasi Lindkvist matkakumppaneiltaan kannustaakseen näitä muistelemaan, mitä muissa tutkituissa huoneissa oli nähty. He olivat juuri saapumassa tilaan 13, joka oli pitkulainen tavaravarasto ison salin pohjoispuolella.

”Ei minusta”, McLaren vastasi. ”Vaikka hyvin voisi kuvitella baarissakin jotain purtavaa tarjottavan.”

”Pohdin vaan tätä kolmen ensimmäisen huoneen kantavaa teemaa; keksi, keksi ja keksi. Mutta millään en keksi mitään keksimäistä muista huoneista. Keksiteema ikään kuin katkeaa.”

”Ehkä pitää keksiä jotain muuta sitten”, sanoi Methykos ja avasi varastotilan oven.

Varasto oli kerran tehdyn edestakaisen kauttakulun verran tuttu. Nyt tilaa päästiin tarkastelemaan ensi kertaa työmaavalon valaisemana ja jo kohta piirtyi pitkää seinustaa vasten yksi tämän joulun toivotuimpia asioita, klapipino.

”Ja het' silleen lämmittämmään!” sanoi McLaren, joka suhtautui kolmikosta vakavimmin lämmityksen järjestämiseen. ”Tehhään niin, että te kaksi saatte ihan rauhassa tutkia tämän varaston loppuun -heh, kerrankin meikämeklari luovuttaa ylen helpolla varaston tonkimisen muille – niin minä käyn sytyttämässä valkean sinne mukavampaan vierashuoneeseen, missä oli se Rubikin kuutio, ei siihen missä oli se vaha-Holmes.”

McLaren lastasi hyvän nipun klapeja syliinsä ja kiirehti yläkertaan. ”Ai niin”, hän huikkasi vielä mennessään ovelta: ”Jatkossa kun kuljetaan tästä kerroksesta ylös, niin viedään aina sylillinen klapeja mukana.”

Suurimman tilan varastossa veivät päällisin nostetut pöydät ja istuimet. Pitkällä seinustalla oli myös valtavan suuria kulisseja, joihin oli maalattu erilaisia maisemia. Liekö kartanossa ollut joskus jonkinlaista seuranäyttämötoimintaa tai pienimuotoista elokuvaharrastuneisuutta. Tallinpuoleisessa päädyssä oli joitain hevostenpitoon liittyviä tavaroita. Erään pressun alta paljastui pinkka taulunkehyksiä. Osassa oli vielä isoja riiskoja rikkoutunutta taulukangasta ja niissäkin, joissa ei enää ollut jäljellä kangasta, oli kuitenkin merkkejä siitä, että niihinkin oli joskus ollut pingotettuna kaunista kuvaa kantava kangas.

”Joku ei ole ilmeisesti ollut taiteen ystävä”, arveli Methykos.

”Tai sitten taiteilija itse ei ole ollut tyytyväinen tekeleisiinsä”, Lindkvist sanoi. ”Harmi silti, olipa kummin päin tahansa. Tai ovathan nämä voineet mennä rikki aivan muustakin syystä kuin että nämä olisi tieten tahtoen särjetty. Katsokaapa vaikka tätä. Tämä on varmaankin ehjin näistä. Pahasti silpoutunut, mutta koko kangas on tallella. Tämähän on voinut pudota seinältä ja iskeytyä vaikka tuolinselkämyksen läpi.”

”Totta”, myönsi Methykos.

”Tässä on ollut intiaanikylä. Harmi että teos on särkynyt. Saisikohan sen vielä korjattua?”

”Tuskinpa. Tuolinselkämys on repäissyt tiensä suoraan tiipiin läpi. Tai mikä siitä nyt onkaan mennyt läpi.”

Taulun poikki kulki ylempänä yksi vaakasuuntainen repeämä ja kaksi siihen liittyvää pystyä railoa.

”Onneksi olkoon!” kajahti McLarenin huudahdus varaston ovelta. ”Tuli syttyi hyvin ja hormi vetää mainiosti. Niistä kun ei koskaan tiedä, varsinkin kun on ollut kylmillään tovin. Nyt kun vaan emme unohda käydä ruokkimassa tulta.”

Tiedote sai Lindkvistiltä aplodit, vaikka tämä olikin suhtautunut lämmityshankkeeseen jokseenkin huolettomasti. ”Voimmekin oikeastaan nyt viedä lisää polttopuita yläkertaan, sillä huone, tai oikeastaan tila numero 14 on tallisiiven toisen kerroksen päädyssä oleva parveketerassi.”

”Aijaha, siis ulkoilmaa vaihteeksi tiedossa”, sanoi meklari McLaren.

Terassiparveke oli lähes koko tallisiiven levyinen tasanne vierashuonekäytävän itäpäädyssä. Parveke seisoi korkeiden pylväiden kannattelemana ja sieltä olisi ollut upea näköala, jos maisemassa olisi ollut vähänkään näkemisen arvoista. Mutta vuodenaika oli lumettomuuttaan harmaa, räntäsade harmautti sitä lisää ja nyt jo laskeutunut pimeys vei senkin vähän näkyvistä. Työmaavaloa ei raahattu tänne asti, taskulamput saivat riittää.

Näkyviin osuvista merkeistä saattoi päätellä, että parveketerassilla oli viimeksi vietetty grillijuhlat. Tuuli vieritti tyhjiä oluttölkkejä pitkin tasannetta. Joku sipsipussi oli jumittunut reunakaiteen tyveen pääsemättä kollegojensa tavoin tuulenpuuskan mukana lennolle ilman paluulippua. Lähimetsien linnusto oli varmasti tehnyt parhaansa nokkiakseen siivoamatta jätetyn grillin kaikesta siihen tarttuneesta nokittavaksi kelpaavasta. Vain kalpeaksi päivettynyt T-luupihvin luu retkotti grilliritilällä, johon se oli unohdettu. Ritilän alapuolella tuhkasta törötti huonosti palanut makkarapaketin kuori.

”Saattaa olla viilenemään päin tuo ilma”, McLaren aprikoi. ”Tiedä vaikka saataisiin vielä lunta.”

”Mitä Te sillä ämpärillä?” kysyi Lindkvist. McLaren oli ottanut ämpärin mukaan keittiön komerosta.

”Niin, että jos sitä lunta kumminkin tulee, niin voidaan sulattaa siitä juomavettä. Tässä alkaa tulla piakkoin vakavat hetket jos ei juomavettä saada”, McLaren sanoi ja asetteli ämpäriä niin, että se ei tuulenpuuskassa kaatuisi ja että se toivottavasti keräisi edes hieman nyt satavaa räntää. ”Sanokaas Te, neiti kielitieteilijä, kun olen kuullut, että ammoisessa Rooman valtakunnassa oli sellainen kotia tai taloa eli asumusta tarkoittava sanapari kuin aqua et ignis?”

”Vesi ja tuli?” Lindkvist käänsi. ”Enpä ole kuullut tuollaista merkitystä, mutta aivan mahdollinen.”

”Ovathan ne tavallaan asumisen lähtökohdat. Tuli meillä on, vettä vielä tarttis saaha”, McLaren totesi.

”Niin, minulla on kyllä pieni vesipullo mukana. Jos Teitä janottaa”, sanoi Lindkvist, joka oli pimittänyt vesipullonsa olemassaolon tähän asti.

”Pihatien alta luikersi pieni puro”, sanoi Methykos. ”Huomasin silloin kun tulimme kopterilla.”

”Samoin”, sanoi McLaren. ”Turvataan siihen sitten jos ei muuta keksitä, mutta ei nyt viitsisi vielä sinne mennä kompuroimaan. Eikä näistä luonnonvesistä aina tiedä minkälaisen matokuurin saa syödä jälkeenpäin. Mutta eiköhän sitäkin keitettynä voida juoda. Ja sitten, no sanottakoon nyt, jos tekee pientä napsua mieli, niin voi olla, että minulla on jonkinlainen taskulämmin mukana.”

Grillin ja ruuantähteiden näkeminen oli tuonut mieliin myös ruuan ja sen puutteen. Nälkä ei ollut vielä yltynyt vaivaksi, mutta parvekevierailu jätti sen olemassaolon kolmikon välittömään tietoisuuteen.