”Täällähän on
täytynyt selvästi oleskella kreikankielistä porukkaa!” totesi
Methykos tarkastellessaan alakerran suuren salin pöydälle jätettyä
Scrabble-pelilautaa. Sali oli numeroitu Halsterbrookin kartanon
pohjapiirrokseen numerolla 21. Pelin aakkosnappuloissa oli käytetty
kreikkalaista kirjaimistoa ja myös pelilaudan tekstien kieli
osoittautui kreikaksi.
”Täyttä hepreaa
minulle tuo kreikka”, sanoi McLaren. ”Mutta eipä ole mikä
tahansa lauta tuo. Tämänkielistä en ole ennen tavannut, mutta
muita olen. Tämä on ammattilaisturnauksissa käytetty PRO-Scrabble
pelilauta. Kahden tuuman mahonkikorotus, eli tuo pohja on viitisen
senttiä paksulti umpipuuta. Se tuo heti arvokkaamman vaikutelman.
Vihreät ruudut ovat upotettua jadea, punaiset punahelmiäistä ja
siniset safiiria. Upotusten saumaus on elektrumia, metalliseosta
jossa on sotkettu yhteen kultaa ja hopiaa. Työn jälki on
ensiluokkaista ja lauta iskunkestävä, joskin on kyllä huhuja, että
tappion jälkeen on näitä joku saanut raivopäissään särjettyä.”
”Olkoon työnjälki
ensiluokkaista, mutta se jolta peli on jäänyt kesken on pelannut
täysin luokattomasti, mikäli minun kreikantaitoni mitään kertoo”,
sanoi Lindkvist närkästyneenä.
”En ole pelannut tätä
koskaan”, sanoi Methykos. ”Keksitäänkö tässä uusia sanoja
vai mistä tässä on kyse?”
”Niin voisi luulla kun
tätä katsoo”, Lindkvist sanoi ja jatkoi: ”Tässä tulisi
muodostaa perusmuotoisia sanoja, myös monikot käyvät, siten että
ne sopivat laudalle siinä jo olevien sanojen kanssa. Tätä lienee
pelattu kielenhuoltoa vastustavilla 'talonsäännöillä'. Vai mitä
mieltä olette sanasta - ja tämä on nyt vapaa käännös –
'nakutätinet'?”
”Nakutätinet?”
McLaren makusteli. ”Siitä tulee ehkä mieleen tietynlainen
nettisivu.”
”Jaa”, sanoi
Lindkvist. ”Ja minulle tulee mieleen, että jos huhut kertovat
vastaavia lautoja särjetyn tappion nostattaman raivon tähden, niin
enpä ihmettele mikäli pelaajien demokraattinen konsensus on
valistuneen vähemmistön protestista huolimatta hyväksynyt moisen
sanahirviön.”
Lindkvist oli
silminnähden tuohtunut, vaikka hän kielitieteilijänä hyvin
harvoin närkästyi kielen rajojarikkovista tai niitä koettelevista
ilmentymistä, koska muutos ja irtiotot ilmensivät kielen olevan
elossa ja elinvoimainen.
”Olen lähes valmis
antamaan ylen”, Lindkvist sanoi ja jatkoi: ”Ja saatan niin
tehdäkin. Onneksi seuraava kohteemme, huone 22, on klosetti.
Se oli vessa kuten se
länsimaisessa viitekehyksessä ja viktoriaanisen ajan
perinnevivahteilla ymmärretään. Klosetti sijaitsi pienellä
kulmakäytävällä, joka välitti henkilöliikennettä niin pienen
salin, pikkukeittiön, kuin aulasalinkin välillä. Niin ja tietysti
tuon klosetin. Pytty oli porsliinia. Paperiteline, käsipyyhkeen
kannatin ja hana vipuineen messinkiä, hanan vipujen nupit tosin
porsliinia. Pesuallas emaloitua rautaa. Kuparikehyksinen peili oli
pieni ja soikea. Lattialla oli OK!-julkkisjuorulehden
erikois-häänumero toukokuulta 2009.
”Pahin sonta näkyy
lasketun lattialle”, totesi Lindkvist, joka ei liiemmin mahtanut
arvostaa kyseistä painotuotetta. Kuitenkin lausunto oli melko
kärkevä ja uskallettu Lindkvistiltä, joka seikkailun alkupuolella
oli näyttäytynyt muille matkalaisille jokseenkin säyseänä
persoonana. Toisaalta matka oli paljastanut juuri muutama huone
sitten Methykosista Odysseyksen tavoin kotirantoja kaipaavan puolen.
McLarenin luonteen uutena esiinnousevia piirteitä oli vaikeampi
eritellä, ellei oteta lukuun tämän tuppisuisuutta, jonka oli
aiheuttanut helikopterilento Buidchfennicin rautatieasemalta
Halsterbrookin kartanolle.
Halsterbrookin kartanon
joulukalenterimaisesti numeroidun pohjapiirroksen 24:stä huoneesta
enää kaksi oli käymättä. Kolmikko Lindkvist, Methykos ja McLaren
ei ollut tullut joulusuunnistuksestaan juuri hullua hurskaammaksi,
pikemmin ehkä hurskasta hullummaksi. Huone 23 oli kolmannessa
kerroksessa kartanon etelälaidalla, aivan sen kerroksen ateljeen
naapurina. Ennen kuin taskulampun valossa nähtiin, mitä huoneessa
oli, valloitti saapujien korvat kuin mekaanisen sirkka- tai
kaskas-kolonian säksätys. Huoneen seinille oli ripustettu
seinäkelloja ja vitjojensa varassa riippuvia taskukelloja. Niin
ikään oli muassa uudenaikaisempia rannekelloja. Hyllyille oli
aseteltu muita kellokojeita, joita ei voitu ripustaa sellaisenaan
seinälle. Yhtenä rivinä seisoi myös sarja kaappikelloja omilla
jaloillaan ja käkikellojen parvi piti pönttökokoustaan näiden
vierellä. Huoneen keskivaiheilla ja ikkunoita vasten oli jokunen
työpöytä.
”Ja vielä kellosepän
pajakin”, sanoi McLaren ja vilkaisi omaa rannekelloaan. ”Nämähän
näyttävät aivan oikeaa aikaa! Viisi yli puoli kaksi.”
”Joko kello on niin
paljon”, kysyi Lindkvist, josta ajankulu oli ehtinyt saada hieman
etumatkaa tämän ollessa tuuperruksissa.
”Kyllä se sen verran
on”, McLaren totesi. ”Ja jok'ikinen kello mihin valon vain
osoittaa käy samaa aikaa. Ja eikö sekin ole jo jotain, että ne
ylipäänsä käyvät? Vanhimmatkin mekanismit hyrräävät kuin
vasta valmiit tai juuri huolletut. Mitenköhän pitkään nämä ovat
olleet täällä mestarin jäljiltä? Sitä herraa tai rouvaa olisi
ilo päästä jututtamaan”, McLaren sanoi.
Methykosia olisi lähinnä
kiinnostanut nähdä käkikellojen asukkaiden yhteispyrähdys kellon
tasalyömällä, mutta sitä olisi pitänyt odottaa vajaa puoli
tuntia. Kellot olivat saattaneet juuri viisi minuuttia sitten pitää
kello puolen konserttinsa.
Viimeinen huone,
erikoisen joulukalenterin lopullinen luukku, päättömän
pasteerauksen päätepiste, tiettömän taivalluksen terminaali,
numero 24. Se oli tallisiivessä. Talliin tullen tervehdittiin
kuttua, jonka nimen Lindkvist totesi elikon kaulassa riippuvasta
pienestä mitalilapukkeesta Arianiksi. Hevostalliksi rakennetun
alakerran itäpäätyyn oli erotettu oma talli ja huoltotila peltiin
puetulle hevosvoimalle eli autoille. Se oli siis autotalli ja
-verstas. Ainakin meklari McLarenille viimeinen luukku oli kaikkein
suurenmoisin näky, sillä tallin kruununjalokivenä komeili, jo
ennen pölysuojapressun raottamista, vanha Vauxhall Velox, meklarin
ensiarvion arvauksella vuodelta -27.
”Uskaltaako tätä edes
katsoa”, McLaren sanoi silmät liikutuksesta kosteina. Vähä
vähältä hän kuitenkin rullasi suojapressua pois autoaarteen yltä
ja oli vain ajan kysymys milloin hän löytäisi itsensä konetta
käynnistelemässä. Methykos ei ollut automiehiä, eikä hän
löytänyt verstastallista juuri muuta kiinnostavaa kuin seinälle
kiinnitetyt julisteet.
”Indiana Jones ja
Tuomion temppeli”, Methykos totesi nähdessään elokuvajulisteen.
”Se on hurja elokuva”,
sanoi Lindkvist. ”Tekijät olivat itse kauhistelleet kättensä
jälkiä kuvatessaan sitä kohtausta, jossa kultistit laskevat
liekehtivään kuiluun sen uhrin. Siinä oli kai osassa kuvia
käytetty mekaanista nukkea, joka vääntelehti liian julman
näköisesti syttyessään liekkeihin.”
”Minä pidin enemmän
Kadonneen aarteen metsästäjistä”, sanoi Methykos.
”Minä en. Tämä oli
parempi. Paras”, sanoi Lindkvist.
”Humpuukia kaikki”,
sanoi McLaren, joka oli löytänyt jostain vanhanaikaiset ajurinlasit
ja lentäjän nahkareuhkan. Samalla Veloxin kone ärähti käyntiin.
McLarenin ilme oli leveälti tyytyväinen. ”Hittolainen! Sehän
käy! Hyrrää vallan hurrrmaavasti!” McLaren huusi ollen selvästi
oman joulunsa ihmemaassa. Lindkvist oli lähinnä mieli maassa, sillä
viimeinen huone oli ollut jokseenkin pettymys. Häntä ei museoauton
meteli miellyttänyt ja hän poistuikin tallin vanhaan puoleen kuttu
Arianin seuraksi. Methykos haukotteli.
(Nakutätinet on
aikoinaan todettu validiksi Scrabble-sanaksi pelaajien
demokraattisessa konsensuksessa opposition protestista huolimatta.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti