Halsterbrookin kartanon toinen Joulumysteeri 13/24; Kongi kilahtaa

Musiikin kuuntelu oli lyhyenäkin annoksena virkistävä kokemus, joskin soittoon päätynyt levy oli ehkä hieman odottamaton valinta. Samaa kohtaa jankkaava gramofoni sai aikaan sen, että neula nostettiin levyltä sivulle ja alettiin pohtia seuraavaa kohdetta. Jos jankkausvika oli levyn eikä gramofonin itsensä ominaisuus, oli mukava ajatella, että myöhemmin voitaisiin palata kuuntelemaan jotakin kokoelmasta löytyvää toimivaa levyä.

Seuraava huone, pohjapiirroksen merkinnän mukaan numero 7, oli alakerroksessa suoraan sisäänkäynnistä vasemmalle. Se oli aikoinaan lohkottu viereisestä isommasta kamarihallista jonkinlaiseksi vastaanottokanslistin tai porttivahdin tuvaksi. Sen perällä oli vielä ovi toiseen, pienempään huoneeseen, johon Lindkvist kävi kurkistamassa taskulamppunsa varassa sen verran, että jos tuo tuvan puoli oli ollut jonkun kanslia tai vastaava puolijulkinen tila, niin tämä henkilö oli saattanut itse asua pienemmässä huoneessa.

Methykos ja McLaren siirsivät kartanon sisääntuloaulan puolelta lähimmän työmaavalaisimen huoneeseen 7. Työpöytä, muutama kaapisto avohyllyin ja ovellisin, pehmustettu työtuoli, jonka nahkapäällys oli menettänyt kaiken kimmoisuutensa, neliskanttinen takka, josta nousi yhtä kantikas hormiosa saaden aikaan kokonaisuuden, joka näytti kubistiselta saappaalta, suuri huonekasviruukku, jossa törötti jonkin kauan sitten kuihtuneen kasvin tynkä ja kaikkialla irtonaisia paperiarkkeja. Methykos alkoi pohtia kuinka lähtisi laskemaan saapasmaisen tulisijan tilavuutta sen ulkomittojen ja muotojen perusteella, jos ymmärtäisi mitään tilavuuksien laskennasta. McLaren kävi läpi työpyödän esineistöä ja ihastui leimasinsarjaan, joka oli aito Stamperton SPAM series II 1900-luvun alkupuolelta.

”Samperin samperi!” Lindkvist noitui. ”Jäi se Metallica päähän soimaan.”

”Eiköhän tuo keskikesään mennessä hälvene”, McLaren tyynnytteli ja oikoi samalla mekaanisen Lippety Artclang kirjoituskoneen yhteen könttääntyneitä kirjasinvarsia, jotka epäilemättä joku ATK-ajan tottumaton oli näpyttelyllään saanut nippuun.

Äkkiä kuului korvia säväyttävä metallinen räsähdys ja sen jälkiäänenä vavahteleva kumu. Lindkvistin kädet tyhjenivät jälleen säikähdyksen johdosta tavaroista ja McLarenkin säikähti niin, että käännähti ja tempaisi tahattomalla sormenpyyhkäisyllä kolme vaaksaa kirjoituskoneen mustenauhaa ulos kasetilta.

”Ajattelin, että metallilla metallia vastaan”, sanoi syyttäviä katseita keräävä Methykos, joka oli arvellut, että kunnon kumautus hyllyyn asetettuun kongiin saattaisi karistaa Lindkvistin mieltä vaivaavan metallimusiikkikatkelman.

”Älkää enää ikinä...” sanoi Lindkvist hitaaseen ja niin vakavaan sävyyn, että näytti Methykosista aivan eri ihmiseltä kuin tähän asti.

”Juu, ja jos kumminkin joskus vielä uudestaan”, osallistui meklari McLaren Methykosin opastamiseen sen asian suhteen kannataisiko kongin jysäyttelyä kenties toistaa ja jatkoi: ”Niin jos Teistä jää neiti Lindkvistin rottinkipalautteen jäljiltä jotain munistahirtettävää jäljille, niin...” McLaren nyökkäsi kesken virkkeensä, eikä sitä tarvinnut Methykosin ilmeestä päätellen loppuun jatkaakaan.

Methykos oli hieman närkästynyt hetki sitten saamastaan palautteesta, vaikka ymmärsi sen olleen vain ja ainoastaan oman ajattelemattomuutensa, tai ainakin loppuun asti perusteellisesti ajattelemattomuutensa, ansiota. Oli miten oli, tämä rappusten ylös-alas ramppaaminen, työmaavalojen siirtely, jatkojohtojen johdattelu, aggregaatin pörinän kuuntelu ja huoneitten koluaminen sillä perusteella, että joku oli tehnyt todennäköisesti vain työjärjestykseltään hieman hajanaisen kunnostus- tai entisöintiremonttisuunnitelman - tämä kaikki alkoi tuntua tympeältä ollatenkin, että tämäntilaisessa kunnossaan Halsterbrookin kartanossa tuskin oli paljon muuta vähänkään järkevää ajanviettotapaa. Poiskaan ei päässyt.

Kolmikko oli jättänyt yhden työmaavalaisimen valmiiksi kartanon toisen kerroksen lännenpuoleiselle parvikäytävälle sen huoneen lähelle, jossa oli tavattu gramofoni ja epäkuntoinen Metallican single-levy. Nyt oltiin menossa sen vierushuoneeseen ja hyvä niin, sillä parvikäytävälle saapuva seurue sai huomata työmaavalojen lämmöntuoton olevan paloturvallisuusriski. Lamppu oli jätetty lojumaan lattialle ja sinertävä käry pelmahteli lattiamatosta, vaikka lamppu itse ei ollut sitä vasten, vaan välissä oli jopa useiden senttien ilmarako. Valaisin nostettiin nopeasti turvallisempaan asentoon ja käryävä matto tampattiin huolellisesti tukahduksiin. Samalla käytiin kiireen vilkkaa keskustelu siitä, miten ja minne oli muita työmaavaloja siirrelty, mutta muistinvaraisesti todettiin, että ne oli jätetty siten, että syttymävaaraa ei ollut. Parvikäytävältä pälyiltiin myös kerrosta alemmas aulasaliin, jossa suurin osa valaisimista oli alkujaan ollut.

”Jaa, tämä tarttis tiirikoida...”, sanoi McLaren kun lukitun oven kahvaa oli lonksutettu ja se oli todettu lukituksi. Hän jatkoi kuitenkin lausettaan yhtä lyytä samalla kuin sujautti tiirikan lukkopesään: ”...Mutta ei taida tarvita kuin avata!” Ilmeisesti tämä lukko oli meklarille helppo tapaus.

Näytti siltä, että huoneessa 8 oli pitänyt työtiloja muutama eri alan ammatti-ihminen tai harrastaja. Huoneen takaseinässä oli avoin kulkuaukko toiseen samanlaiseen tilaan, jossa niin ikään näytti olleen erilaisia työ- tai harrastepisteitä. Isoimman alan huoneessa 8 oli haalinut eläintentäyttäjä. Työtasoilla oli eri työstövaiheissa olevia otuksia, jotka olivat jo keränneet ylleen pehmoisen pölypäällisen. Valmiita töitä oli hyllyn päällä, sivupöydällä ja lattiaa myöten vilisi saapujia vastaan pienempiä ja isompia elukoita. Silmiinpistävintä ja ehkä hieman levottomuutta herättävä oli Lindkvistin havainto, että eläintentäyttäjän työpöydällä oli naistenlehti Elle, joka ei oikein istunut makaaberiin työympäristöön.

”Sen on voinut joku muukin tuoda pöydälle kuin itse taksidermisti”, arveli meklari McLaren. Huoneen toisessa nurkassa oli myös ompelutyöpisteeltä näyttävä soppi, jossa muotilehtiä näkyi olevan pinossa enemmänkin.

”Pakastin”, Methykos sanoi.

Muutkin olivat huomanneet arkkupakastimen, mutta eivät olleet sanoneet mitään, koska olivat arvelleet, että jos huomion ilmoitti ääneen, ei voitu olla katsomatta mitä taksidermistilta oli mahdollisti sinne unohtunut. Methykos itse arveli, että sähköttömyydestä johtuen pakastimesta löytyisi korkeintaan joku homehtunut orava tai näätä. McLaren arveli, että pakastimesta voisi aivan yhtä hyvin löytyä mitä tahansa tai ei yhtään mitään, kuten varastohuutokauppojen kassakaapeista ja kapsäkeistä oli ollut tapana löytyä. Neiti Lindkvistin mielenvilkkaus oli pidättelystä huolimatta karannut levottomiin kuviin mahdollisesti muotilehdistä kiinnostuneen eläintentäyttäjän pakastuskohteesta, joka ei välttämättä ollut vain eläin, vaan joku jolla oli ollut nimi, ammatti ja kotiväki, joka tänäkin jouluna sytytti kynttilän muistellen tuntemattomiin kadonnutta...

”No katopas!” McLaren sanoi ja keskeytti Lindkvistin ajatusvirrassa vauhkona kieppuvan mielenveneen ennen sen joutumista varsinaiseen painajaispyörteeseen ja kammotuskoskeen. ”Vogue. Eli postiluukuksi on joku mennyt erheessä luulemaan pakastearkkua. Tai luullut, että ajatonta muotia on se kun laittaa Voguen pakastimmeen. Ei täällä muuta näytä olevan, muuta kuin tunkkanen ilma.”

”Voisimmeko me nyt poistua täältä”, sanoi Lindkvist, jolle pakastimen sisällön paljastuminen varsin harmittomaksi ei tuonut huojennusta tilan aikaansaamaan levottomuudentunteeseen.