Halsterbrookin kartanon IV joulumysteeri, OSA 24: Kukkalähetys

Thomas Collins oli siis öinen fillaristi, mutta mikä oli hänen motiivinsa? Entä yhteys lego-ruumiseen? Ja missä mies oli? Buidchfennicistä oli saatu muutama silminnäkijähavainto öisestä pyöräilijästä tiistain ja keskiviikon väliseltä yöltä. Collins ei myöskään paljastunut Halsterbrunnin myllyltä löytyneeksi irtopäiseksi vainajaksi, kun rouva Collinsia pyydettiin vilkaisemaan kuvia raadosta. Jo teknisen näytön perusteella oltiin asiasta melko varmoja, koska irtopäisen vainajan elopaino oli pienempi kuin sen, joka oli noussut fillarin kyytiin Hlasterbrookin kartanon pihamaalla.

Tutkimusryhmä totesi, että tutkimus saisi nyt levätä joulunpyhät ellei jotain todella painavaa ilmenisi. Lopun päivää he lähinnä järjestelivät tähän astista aineistoa luettavampaan muotoon jatkoa ajatellen.

"Olisin minäkin teidät voinut junalle heittää", sanoi Snork aattoaamuna, kun muut olivat suunnitelleet pääsevänsä Buidchfennicin asemalle lähettiautolla, joka oli tuomassa viime hetken kukkalähetyksen vielä aamupäivän aikana. Mutta kukkalähettiauto toikin mukanaan jotain ihan muuta. Se toi joulumielen, se toi Thomas Collinsin ja hän taas toi viimeinkin ratkaisun koko mysteeriin!

Herra Collins halasi perhettään. Oli jokseenkin mahdotonta kuvitella tuota herrasmiestä raivopäiseksi olennoksi, jota rouva Collins oli toissa aamuna kuvaillut.

"Suottehan kaikki minulle anteeksi tämän jupakan", Collins sanoi, todellakaan tietämättä minkälaiseksi hankkeeksi hänen tempaisunsa oli tällä välin kehkeytynyt.

"Martin, poikani, joulu tuleen nyt hieman etuajassa tämän paketin osalta, muuten en voi selittää mistä oli kyse", poika repeli pienen paketin auki ja sieltä paljastui Collinsien seutukunnan paikallisvärein tuunattu lego-jääkiekkojoukkue.

"Kaikki alkoi siitä, kun tilasin Martinille jouluksi näitä tuunattuja legoja Suomesta. Vasta täällä lomakohteessa myöhään viime tiistaiyönä, kun aloin paketoida lahjaa, avasin toimitetun paketin itse ja huomasin, että olivat lähettäneet väärän sarjan. Olin ajatellut tämän lahjan niin täydelliseksi Martinille, että suorastaan raivostuin kun suunnitelma meni mönkään. En voinut jättää asiaa niin. Lähdin heti painelemaan lainafillarilla kohti Buidchfenniciä. Siinä alkuvauhdissa kai joku ukkeleista putosi matkastani, kas kun ajattelin kuitenkin lähettää nämä väärät ukkelit takaisin, siksi kahmaisin ne mukaani. Mutta siis painelin Buidchfenniciin yön pimeässä ja aamulla junalla Lontooseen, matkalta olin laittanut viestiä sinne Suomeen, että pankaa nyt hyvänen aika oikeat ukkelit ja vähän sassiin tulemaan Heathrown kenttää kohti pikaexpress-lentorahtina. Ja ne laittoivat! Paketti tuli, tarkistin oliko oikeat ukkelit tällä erää. Oli, ja olivat hövelisti laittaneet jonkun ylimääräisenkin mukaan. Seuraavalla junalla takaisin, ajantajuni oli jo pahasti sekaisin, mutta olin havaitsevani, että jouluksi ehtisin vielä perille. Junassa näin lehtijutun matkastani livahtaneen figuurin tapauksesta. No sitten saavuin taas Buidchfenniciin huomatakseni, että valitettavasti lainafillarini oli tällä välin viety aseman telineestä, mutta lupaan hankkia uuden tilalle, kenen ikinä se olikaan. Aivan sattumalta johkaannuin tämän lähettiauton kyytiin ja tässä sitä nyt ollaan!"

Ylisusikoira Reino luuli jo nähneensä kaiken, mutta tämä oli kuitenkin jotain uniikkia. "Ei tässä voi muuta sanoa kuin että hyvää joulua, ja mehän sen teimme", koira sanoi ja sytytti piippunsa.

Halsterbrookin kartanon IV joulumysteeri, OSA 23: Tyhjä huone

Oli aaton aattoaamu, perjantaina 23.12. kello 7:45. Jokin tässä ei nyt täsmää, ajatteli Spänning aamiaspöydässä ja harmitteli vielä eilistä majatalon asukkaiden kuulemisfiaskoa. Skøude saapui parahiksi myös aamupalalle.

"Ihan näin meidän kesken, Jøns, mitä sinä oikein eilen puuhastelit sillä välin kun me kulutimme aikaa talon asukkaisiin?"

"Ai muuta kuin ravasin sen kuvausryhmän perässä tunturiin? Mitäs minä. Kulutin omaa aikaani penkoen asukkaiden tyhjät huoneet sillä välin", mies sanoi ja veti sitten naurahdellen päätään piiloon katsellen sivuilleen oliko joku aamiaisvieraista ehkä kuullut äsken mainittuja arkaluontoisia seikkoja.

"Etkä!? Oikeinko?" Spänning nauroi keralla, vaikka tiesi mitä seuraisi heille molemmille jos tämä koskaan päätyisi kenenkään tietoon. "No, kai sinä jotain sait tongittua selville?"

"Enpä oikeastaan. Sain tutkittua vain Haspelin ja Collinsien huoneen, tai viimeksi mainittu jäi oikeastaan sekin kesken, jännitti niin pirusti että piti keretä huussiin sieltä", Skøude hihitteli taas omiaan, mutta Spänningin ilme sen sijaan jähmetty täysin hymyttömäksi.

"Sanoitko, että tutkit myös Collinsien huoneen?"

"No sen mitä ehdin ennen kuin painelin vessaan. Takaisin tullessani ne jo olivat palanneet kuulustelustanne ja näin vain kun vetivät ovensa perässään kiinni."

"Helvete! Etkä nähnyt Thomas Collinsia huoneessaan?"

"No en tietenkään, hehän olivat - Reinohan haki heidät kaikki eteenne. Huone oli tyhjä."

"Thomas Collins ei ollut kuulustelussa. Vaimo kertoi tämän jääneen potemaan vatsakipuja huoneseensa."

Spänning ja Skøude käänsivät katseensa salin toiselle laidalle, jossa Katherine Collins veteli aamiaista lastensa kanssa kolmisin.

Seuraava puhuttelu tapahtui Collinsien omassa huoneessa. Lapset oli tällä kertaa viety koiravaljakkoajelulle, jonka kennelinhoitaja Forsythe oli improvisoiden kehitellyt maitorattaasta ja koirarevohkastaan.

"Missä Teidän miehenne on, rouva Collins?" komisario Snork kysyi.

"En, en todellakaan tiedä. Hän...Sinä iltana, no yö oli kyllä jo pitkällä aamun puolella. Äh. Tiistai-iltana kun olimme laittaneet muksut nukkumaan, teimme valmisteluita aattoa varten, koristeita, oli vielä korttejakin lähetettäväksi vaikka ne varmasti myöhästyisivät. Menin ennen Thomasta nukkumaan ja olin kai juuri nukahtanut kun heräsin siihen, että hän kihisi raivosta huoneen pöydän ääressä."

"Tämänkö pöydän?" Tiedusteli Reino.

"Niin. Yritin selvittää mikä hänellä oli, mutta hän vain tiuskaisi, että 'takaisin nukkumaan siitä', että hän 'perhana vie...' ja jotain mistä en saanut selvää. En ole koskaan nähnyt häntä sellaisena, niin raivoissaan. Uskalsin katsoa vain salaa kun hän puki ylleen, kahmaisi jotain pöydältä mukaansa ja astui ovesta käytävälle. En uskaltanut lähteä hänen peräänsä. En tiennyt mitä tehdä."

"Paljonkohan kello oli silloin?" Spänning kysyi.

"Hieman yli kaksi. En ole nähnyt häntä sen jälkeen. Seuraavan aamuna saimme tietää siitä ruumislöydöstä. En uskaltanut, en..."

"Kysyin kuulustelussanne eilen oletteko ollut flunssassa, mutta tiesin jo kysyessä, että nokkanne oli nuhainen itkusta", sanoi komisario Snork.

Halsterbrookin kartanon IV joulumysteeri, OSA 22: Pahuksen hyvää kahvia

Mineshaftin tekninen ryhmä saapui laitteineen jo kolmessa tunnissa paikalle. Spänning ja Skøude olivat jo sitä ennen ehtineet paikalle spekuloimaan tapausten mahdollista yhteyttä ja juomaan kahvia, jota tämä jälkijoukko oli tuonut muassaan. Illasta saattoi tulla pitkä.

"Munkkeja! Kahvia!" mainosti Spänning. "Reino ja Snork, tulkaapa hetkeksi minun ja Skøuden kanssa komentotelttaan."

Neljä hillomunkkia rapisivat hetken kuluttua sokeriripsauksiaan sateen varalta pystytetyn paviljonkiteltan pohjaliepeille.

"Posteljooni tuli käymään puheillamme. Hän ei ollut saanut vastaansa ketään pyöräilijää. Kuitenkin, tuossa Skøuden kanssa ehdimme arvioida, ja esitämme piakkoin teoriamme Mineshaftille täsmällisempää tarkastelua varten, että jos fillaristimme on lähtenyt kartanolta sopivalla hetkellä, hän on saattanut jatkaa matkaansa Buidchfennicin suuntaan kun postiauto on poikennut viemään postia sivutiensä varressa asuvalle Porkmanille, joten kulkuneuvojen ei ole tarvinnut kohdata. Tietenkin oletamme nyt, että fillari on kulkenut Buidchfenniciin.

Siitä todellakin tuli pitkä ilta, mutta vain siksi, että paikalle oli tuotu niin paljon hyvää kahvia ja muuta trahteerattavaa, että Mineshaft tieten tahtoen pitkitti omaa tutkimustaan, joka olisi ollut valmis kolmessa vartissa.

"Tämä on aika selvä tapaus", Mineshaft aloitti raporttinsa, jota visualisoi pölystä kuvakaapattujen askelmerkkien perusteella laadittu 3d-animaatio taistelunkulusta. "Kaksintaistelu miekoin, miehiä kumpikin. Toisella ollut pitkämiekka, tällä vainaalla, ja toisella mitä ilmeisimmin katana. Animaatiosta näemme, että vainajaksi päätyneen miekka jumittuu kattoparruun ja jäi siihen kiinni, siksi te, Snork ja Reino, ette edes heti huomanneet sitä. Tämän mokan myötä miekaton näyttäisi antaneen periksi ja toinen on saanut tehdä viimeistelysivalluksen. Yksi siisti sivallus. Taistelijalla on täytynyt olla vuosikymmenien kokemus ja ensiluokkainen ase. Tapon ajankohta maanantai-ilta, joskus klo 16:00-19:00 välisenä aikana. Mikään tekninen seikka ei omasta mielestäni viittaa siihen, että tällä ruumiilla olisi mitään yhteyttä sillalta löytyneeseen lego-ukkeliin. Oliko kahvia vielä?"

"Tämä löytyi kivijalasta", sanoi Reino nyt tuoden esiin kirjelapun, jonka hän oli huomannut lattianraosta. "Halusin kuulla puhtaasti teknisen näkemyksen tapahtumista, ennen kuin toisin tämän todisteen esiin. Lue sinä Cord, minä olen vain koira", hän ojensi lapun komisario Snorkille.

"Tässä lukee 'Tiedän kuka olet, Connor' sitten pari riviväliä tyhjää ja seuraava pätkä 'Halsterbrunnin vanha mylly 19.12. 18:00' ja vielä loppukaneettina värssy 'voi olla vain yksi', sellainen viesti."

"No höh", sanoi Spänning kun kaikki muut näyttivät siltä, ettei viesti ollenkaan edes käsillä olevan tapauksen puitteissa valjennut. "No siis höh, Connor MacLeod, Highlander. Tunnettiin myös nimellä Nash. Yksi kuolemattomista miekkamiehistä. Siitähän piti jo 80-luvulla tulla lajinsa viimeinen, mutta olisko sitten kumminkin jäänyt joku toinen vielä näihin päiviin asti. Tämä on ihan selvä tapaus tämä. Ja lego-ruumiimme suhteen vesiperä. Nukkumaan."

Halsterbrookin kartanon IV joulumysteeri, OSA 21: Myllyn salaisuus

"Tästä se on painellut, Nash tai mikä olikaan", totesi Reino. Snork saattoi nähdä, että vähän kuljetussa maastossa oli suhteellisen tuoreita askelten painaumia siellä täällä, mutta Reino koirana saattoi myös varmistaa hajun haipuvia, jotka täsmäsivät siihen, mitä tämä oli ennen patikkaan lähtöä nuuskinut herra Nashin asuttaman vierashuoneen sisältä. Tutkijapari oli juuri ohittanut kohdan, jossa ojan vastatörmällä oli viskimaakari Porkmanin mainitsema matonpesupaikka ja pieni vaja.

Myllynrämä nyhjötti kuin nurkkaan ahdettu mörkö pienen metsikön perällä, kuin kapean särkän nokassa ikään siinä, missä pienen puron kaltainen Halsterbrunni-oja viimein yhtyi varsinaiseen Halsterbrook-jokeen. Mikään näkymässä ei antanut viitteitä siihen, että täällä olisi mitään, mikä olisi voinut aiheuttaa valo-shown, jonka kirjailija Haspel oli kertonut nähneensä kartanon läntisen seinustan huoneen ikkunasta.

"Mitä nyt?" Snork kysyi nähdessään, että koira oli havainnut jotain merkittävää.

"En ollut tästä ihan varma vielä tovi sitten, mutta nyt on aisteihin uskominen. Me löydämme piakkoin täältä ruumiin!"

Vanhankaan koiran vainu ei pettänyt. Ruumis ja siitä erotettu pää löytyivät myllyn sisältä. Huone oli avoin ja pölyn polttamista ikkunaruuduista, sikäli kun lasi oli ehjä, ampui iltapäivä sisään metsikönsinistä valoa.

"Täällä on kamppailtu", arveli Snork. Lattian pölyyn piirtyneet jäljet olivat melkein niin täsmällisen oloisia, että niiden perusteella olisi voinut kuvitella rekonstruoivansa kokonaisen taistelukoreografian.

"Mutta liittyykö tämä Halsterbrunninsillan ruumistapaukseen? Vaikka tässä vaiheessa tarinaa helposti tuudittautuisi siihen tunteeseen, että olemme lego-ruumiin mysteerin ratkaisun kynnyksellä, niin minusta tämä tuntuu ihan eri peliltä", sanoi Reino.

"Tämä tosiaan näyttää hieman erilaiselta, mutta yhteyttä ei voi silti sulkea pois. Taitaa olla parasta kutsua Mineshaft ryhmineen nyt heti paikan päälle, ennen kuin pöllyytämme liikaa paikkoja. Mitä arvelet, Reino."

"Niin juuri me teemme. Ja hei, Snork, se on sinulle tästä lähtien Reiska vaan."

Komisario Snorkin hymy oli harvinainen ilmestys, vaan nyt sekin nähtiin, vaikka työmaa oli makaaberinlainen.

"Cordwainer", sinetöi hän toverillisesti sinunkaupat.

Snork jutteli kännykkäänsä, kun Reino näki irvistävän lattialankun välistä kivijalan maapohjalle pudonneen kirjelapun.

Halsterbrookin kartanon IV joulumysteeri, OSA 20: Vitonen

Asukkaiden kuulustelu oli mennyt jo Collinsien kanssa mönkään ja viimeistään silloin kun Heapneckin kuvausryhmä jätti saapumatta paikalle, mitä myötä saatiin piakkoin tietää, että nämä olivat itse asiassa tutkintamääräysten vastaisesti poistuneet maastoon. Ja sitten vielä Skøude oli kuulemma painellut näitten perään. Tästä ei mitään järin hyvää heruisi, arveli Spänning mielessään.

"Siis, voi helkkari! Mitä tässä nyt pitäisi tehdä?" Spänning sauhusi ja raastoi kolmea näkkäriä päällisin yhtä aikaa.

"No rauhoittua kannattaisi ihan ensimmäisenä", sanoi Reino eno-Elmerimäisen rauhoittavaan sävyyn. "Hyvää työtähän tässä olemme tehneet, näissä puitteissa ja omine varoinemme. Murjuselta muuten tuli viesti, mutta ei se ollut mitään saanut oikein selvitetyksi, joulukiireitä kai tai likka taas kateissa."

"Minulle taas tuli viesti Lontoosta", Snork sanoi: "Opiskelijapari Ellisin ja Rydemanin linja on puhdas eli heidät voimme unohtaa. Yksi huoli vähemmän. Pohjoisesta ei ole onnistuttu rajaamaan ketään laatimaamme profiiliin sopivaa Nash-nimistä henkilöä."

"Nimihän voi olla tekaistu. Emme muutenkaan tiedä häiskästä oikein mitään", sanoi Reino.

"Taidankin lähteä seurailemaan sitä ojan vartta nyt, jos se teille passaa?" Snork ehdotti.

"Sopii. Ja ajattelin tulla ohelle, passaakos se? Jos olisi vaikka jotain hajuja vielä pusikoissa miekkosestamme Nash", meinasi Reino.

"Menkää te sinne. Päivystän toistaiseksi täällä, josko se posteljooni saapuisi kuultavaksi, kuten eilen oli puhe. Ja Skøude, kun se palaa, niin perhana on minulla sille jo jotain sanottavaa vaikka ollaan hyvät tutut!" kihisi Spänning ja nakkasi sitten kiukuissaan näkkärin jämät seinustan sylkykuppiin.

Puolen tunnin kuluttua seisahtui firman mönkijä kartanon edustalle ja kohta astui saliin ja Spänningin moitittavaksi Skøude. Mies näytti niin kulkeneelta, että Spänning ei saanutkaan sanaa suustaan.

"Jøns, kaikki okej?" Spänning kysyi.

"Kaikitenkin. Voi tulla kyllä vielä sanomista", mies totesi ja kohotti taannoista lyömäkättään väljän päällystakin hihasta näkyviin. Taidokas mekaaninen käsiproteesi. Palkinto epäonnistuneesta rupeamasta aikoinaan pomminpurkuryhmässä. Kämmenseljässä mallin numerotunnus 5. Vitosella turpaan, sano.

"Ej helvete! Heapneck?" kysyi Spänning ja mies nyökkäsi. "Jäikö se henkiin? Mulkkuhan sen on täytynyt olla miehekseen jos sinä sitä olet tempaissut, mutta silti?" Spänning kysyi.

"Hah, jäihän tuo minun jäljiltäni varsin hyvään kuosiin, mutta ne sen kaverit, kuvausryhmä. Nehän alkoivat patojaan purkaa. Palkat maksamatta, se vähä mitä se pälli niille oli luvannut, nekin maksamatta. Paskamainen luonne ja alituista kettuilua kuvauskaudesta toiseen. Pyörittelivät sen perusteellisesti ensin turpeessa ja nuijivat mikrofonin aisalla siniseksi. Hyvä aisa siinä meni, mutta kumminkin. Alkoi näyttää niin pahalta, että aloin käynnistellä sitä toista mönkijää minkä ne oli luvatta ottaneet, että pois jaloista se on mentävä. Peräpeilistä vielä katsoin niin siinä vaiheessa se oli jo mulkkusillaan ja ne laittoivat sitä joulupuuksi, ripustelivat vieheitä koukuista koristeeksi."

Katsoivat toisiansa, Skøude ja Spänning, tovin.

"En tiedä päästäänkö tästä jutusta jouluksi kotiin, mutta ainakin meillä on nyt joulukala", Skøude sanoi ja näytti ottamaansa nieriää.

Halsterbrookin kartanon IV joulumysteeri, OSA 19: Catch and release

Jøns Skøude oli joutunut vessaan asialleen ja palasi majatalo-osion käytävälle vain nähdäkseen, kuinka käytävän perällä perhe Collins veti oven perässään kiinni. Tästä päätellen hän asteli huoneitten 3 ja 4 tasalle kutsuakseen viimeiset puhuttelemattomat vieraat alakerran saliin. Koputus kumpaankaan huoneeseen ei tuottanut minkäänlaista tulosta. Hän koputteli aikansa, kunnes paineli portaat alas tarkistamaan joko Heapneckin kuvausryhmä olisi omine nokkineen mennyt kuulusteltaviksi. Majatalon vastaava, herra Allendorf tuli hermostuneena Skøudea vastaan portaiden alapäässä. Hänellä oli selvästikin jotain sanottavaa.

"No, antaa kuulua vaan", Skøude rohkaisi.

"Ne vain lähtivät nummille, vaikka sanoin että poliisi on kieltänyt poistumasta ja että se koskee ihan kaikkia. Ne vaan virnuilivat ja sanoivat, ettei tällaista keliä tule joulukuussa enää koskaan toiste."

"Heapneckin porukka?"

"Kaikki kolme. Painelivat firman mönkijöillä Oldiant-nummen järville, arvaan minä. Siitä ne ovat päiväkausia puhuneet."

"Jumaliste! Onko muita kulkupelejä?" Skøude kysyi ja paha poliisi hänessä alkoi nousta yhä enempi pintaan.

"Mönkijöitä, ei. Talkkari-Albinin fillari on tallin seinustalla, lainatkaa sitä."

"Ja tämän takia, hyvät katsojat siellä kotisohvilla, catch-and-release-kalastus on ainoa eettisesti kestävä ja humaani tapa harrastaa tätä jaloa lajia", paistoi omahyväistä hymyään kameraa kohti Caspar Heapneck.

"Poikki!" kuului hengästynyt huudahdus jostain läheisestä alarinteestä. Heapneck kohensi sponsorilahjoitettuja polarisoivia aurinkolasejaan nähdäkseen kuka helvetti kehtasi tulla häiriköimään hänen pärstänlevittelyohjelmansa pyhää kuvaushetkeä, vielä tällaisena satumaisen kauniina päivänä, jolloin luonnonvalo sai hänen vähäisemmätkin ihohuokoset kuin nauramaan kameran linssille.

"Kamera seis!" huusi Skøude, joka totisesti ei ollut löytänyt tallin nurkalta polkupyörää, mutta oli siten saanut selville kenen pyörän yöllinen fillaristi oli rikosyönä ottanut käyttöönsä. Skøude oli nyt joutunut tarpomaan nummijärville vain tavatakseen jonkun ääntään ja lärviään rakastavan mulkeron, joka roikotti työtätekemättömissä ranteissaan jo viidettä kertaa samaa kalanraiskaa, jonka tämä oli vieheillään huijannut kiinni koukkuihin ja laskenut sitten väkisin, leuat, silmät ja kidukset silvottuina ja stressihormonien lamauttamana takaisin järveen. Viimeheitolla kala oli jo suolet koukkujen puhkomasta vatsastaan ulkona roikkuen kellunut järven pinnalla, kun tarkka heitto oli laskenut siiman sen ruhon ylitse niin, että jälleen kerran suurenmoisen armokalastajan onnistui saada se näppeihinsä ihan vain kelaamalla viehe kalaan asti niin, että koukun sai kiinni siihen viimeseen ehjään silmään.

"Hei, täähän on niitä poliiseja", Heapneck havahtui omalta hyvältään havaitsemaan. "Juu, juu, juu, teillähän oli joku haastattelujuttu tänä aamuna. Me kato ajateltiin, että näin hyvä keli, niin..."

Äärelle saapunut Skøude sieppasi kituvan nieriän mulkeron hyppysistä ja tainnutti eläinparan maglite-taskulampullaan viimeinkin ikiuneen.

"Hullu! Ei poliisi voi tehä noin!" kirkui Heapneck.

"Pitäkääkin ne helvatan nauhurit sammuksissa!" jyrähti Skøude kuvaajalle ja äänimiehelle, kun näki Heapneckin elehtivän näitä tallentamaan tapahtuman.

"No, jos Teillä kerran oli jotain kysyttävää..." sanoi Heapneck.

"Ei ole", totesi Skøude ja veti Heapneckiä vitosella turpaan.

Halsterbrookin kartanon IV joulumysteeri, OSA 18: Perhe Collins

Collinsin perhe saapui kartanon isoon saliin kuultaviksi, suurimmilta osin siis.

"Missäs herra Collins on? Thomas Collins?" kysyi Snork, kun perheen isää ei kuulunut muiden vanavedessä paikalle.

"Hän on kovin sairas ja pyysi saada parannella vointiaan", sanoi murheellisen näköinen rouva Collins. Hän piti lapsiaan hyvin lähellä itseään.

"Haastattelemmeko herra Collinsia erikseen huoneessaan?" kysyi Spänning Reinolta ja Snorkilta.

"Tämän olisi voinut huomioida etukäteen, tilanne oli kuitenkin tiedossamme", sanoi Reino sen kummemmin syyttelemättä ketään itseään enempää.

"Oletteko nukkunut hyvin, rouva Collins? Näytätte väsyneeltä?" kysyi Snork.

"En. Ihmekös jos sen huomaa. Olen aika järkyttynyt tapauksesta", Katherine Collins sanoi.

Spänning ei ollut yht'äkkiä ollenkaan varma oliko ollut hyvä ajatus pyytää lapsia tähän tilaisuuteen läsnä. Heidän ei ehkä ollut hyvä kokea äitinsä järkytystä, itsellä heillä, lapsilla, ei varmaankaan ollut koko käsitystä ruumislöydöstä, ja vanhempien reaktio saattoi tuskin muuta kuin hämmentää.

"Sinä olet varmaankin Eileen. Ja sinä olet siinä tapauksessa Martin", Spänning sanoi lapsille ja nämä nyökkäsivät. Spänning jatkoi sitten: "Jokos te kovasti jännitätte Joulupukin vierailua, mitä?"

Lapset sulivat virnuilemaan ja käpristelemään siihen tapaan, että Pukkia totisesti odotettiin.

"Rouva Collins, onko Teillä tai lapsillanne ollut vatsaoireita?" kysyi Snork yhtään piittaamatta Spänningin yrityksestä ja onnistumisesta rentouttaa lapsukaisten oloa, joulujännitystä ja hämmennystä äitinsä järkytyksestä. Tästä hyvästä Snork sai Spänningiltä jäätävän katseen.

"Ei. Ei ole", rouva Collins vastasi totisena.

"Flunssaa kenties?" Snork jatkoi.

Rouva Collins kurtisti hieman otsanahkaansa pohtien kysymysten laatua, pälyili pitkin lattiaa epämääräisiin kiintopisteisiin ja vastasi:

"Ei nyt mitenkään viime aikoina. Muutama viikko siitä on kun Eileen hiukan yskiskeli ja oli lämpöä. Mutta se oli ja meni."

"Kiitos, tämä riittää minulle", sanoi Snork.

Lapset nauraa kihersivät.

"No, Eileen! Martin! Olkaahan nyt!" äiti Collins toppuutteli riekkuvia omenaposkisiaan.

"Ehehe, mutta kun täti on ihan hassu!" kihersi Martin, lapsista nuorempi.

"Höh, ei sitä pitänyt ääneen päästää. Senkin pierunpäästäjä!" moitti isosisko ja läpsi veljeään hiljemmäksi.

"Täti luulee, että me uskotaan vielä Joulupukkiin!" nauroi vallaton kakara Martin.

Spänning hymähti hyväntahtoisesti.

"No uskotteko puhuvaan koiraan?" notkautti ylisusikoira Reino. Äiti Collins kantoi ymmyrkäissilmäiset lapset kainaloissaan kuin rehusäkit ulos salista ja kohti levottomia päiväunia.