Halsterbrookin kartanon toinen Joulumysteeri 20/24; Naapuri

”Ottakaahan tästä tilkka lämmintä maitoa”, kehotti meklari McLaren ja toi höyryävän emalimukin kielitieteilijä Lindkvistin saapuville. Lindkvist havahtui ja osasi muutaman pälyilyn jälkeen paikantaa itsensä oikeaan ympäristöön. Hänet oli tuotu lämmitettävänä olevan vierashuoneen vuoteelle virkenemään.

”Maitoa?” hän ihmetteli. ”Mistä te sitä oikein saitte?”

”Uudelta kaveriltamme. Siinä kohtaa kun Te pökerryitte, Methykos huudahti, että 'sehän on Joulupukki', mutta Te ette varmaankaan enää muista sitä?” McLaren sanoi.

”En muista. Vain sen kammottavan otuksen”, Lindkvist vastasi. ”Ja sekö oli Joulupukki? Tontun pituiselta se korkeintaan vaikutti.”

”Pukiksi arvelin sitä ensin”, sanoi Methykos. Olento oli ilmaantunut kolmikon näkyville rintapuoli edellä ja näyttänyt kaksijalkaiselta olennolta, mistä Lindkvist oli keksinyt luulla sitä leprekauniksi ja satyyriksi. Sittemmin Lindkvistin pökerryttyä se oli paljastanut sivuprofiilinsa ja kaikki neljä koipeaan. Methykos jatkoi oman arvionsa syntyä: ”Se kun näytti pukilta ja nyt on joulu.”

”Vuohi se kyllä oli, mutta ei pukki vaan kuttu. Kytkimme sen liekaan hevostalliin kun emme parempaakaan paikkaa keksineet. Saamme kiittää elukkaa maidosta” McLaren sanoi.

”Miten se on tänne joutunut?” Lindkvist ihmetteli.

”Jaa-a. Karannut varmaan lähimmältä tilalta. Muistuupa mieleeni eräs tapaus lapsuusajoilta, kun naapurissa jouluna sikaa tapettiin. Naapurin äijä oli sen totuttanut syömään kulhosta ja vei kössille viimeisen ehtoollisen. Sitten äijä kävi seisomaan sika jalkojensa välissä ja kohotti kirvestä armoniskuun. Ja tässä kävi toteen vanha sananlasku, että hyvin suunniteltu on juosten kustu. Koholle viedessä kirveen hamara kajahti siihen matalampaan kattoparruun. Äijä siitä piankin lyömään ettei sika ehtinyt huomata. Vaan valpastuihan se kössi salamana, käänsi päätä ja näki lähestyvän laakarin terän. Siitä käänsi sika kokonaan ittensä poikkisuunnin. Kirveenisku ensinnäkin kävi äijää sääreen ja kohta se äijä putosi sian selkään kun oli jo valmiiksi ratsastusasennossa seisoksinut. Äijä sikaa niskajouhista kiinni – ne oli maatiassiatkin ennen vanhaan oikein harjaniskoja – ja sika laukkaamaan ympäri lättiä. Tai se oli paremminkin semmonen kaikkien elikoitten ekumeeninen eläinsuoja. Syöttökulho nurin, kanat orrelta ilmaan, polle hermostuksissaan syömään tallista seinää, koira ottamaan karjusta ajon, kissa saamaan hepulin, ankka kaakattamaan, pässi murtamaan porttia, mulli teutaroimaan rumpusoolon maitotonkalla, peltiämpärillä, lypsyjakkaralla ja separaattorilla. Ei ollut niin harmooninen joulu kuin Beetlehemin eläinsuojassa ajalaskun alussa. Ja juuri niin kuin arvasitte, niin isännän sikarodeon puitteissa eläimistä vuohi ponkaisi seinän kautta kimmokkeella ikkunasta mäjelle, ne kun ovat aika eteviä poukkimaan niin luonnonmukaisessa elinympäristössään vuoristoissa kuin urbaanissa navettainteriöörissäkin. No se vuohi särki mennessään klasin ja raapi ittensä pahanpäiväsesti verille. Sikaa ei saatu hengiltä, naapurin äijän henki saatiin pelastettua poliklinikalla. Koira vaihtoi ajon sikakössistä haavakkovuoheen ja sinä jouluna naapuritalossa olikin sinappihuntu vuohikinkulla.”

Methykosin suupielestä valui kuola. Hän oli heti halunnut pistää Halsterbrookin kartanoon eksyneen vuohen lihoiksi, mutta McLaren oli toppuutellut tätä, vaikka alkoi olla itsekin nälissään. Methykos ei enää malttanut pimittää tarkkaan vaalimiaan evässuklaapatukoita, vaan nähtyään pökerryksiin heikenneen kielitieteilijän hän oli päättänyt rohjeta ottaa eväänsä yleiseen tarjoiluun.

”Tässä. Saatte vähän energiaa”, hän sanoi ojentaessan suklaata, nöyränä kuin valansa laiminlyönyt ritari, joka halusi hyvittää virheensä.

”Viekää se helvettiin!” karjahti neiti Lindkvist ja piiskasi kädellä Methykosin suklaapatukan kauimpaan nurkkaan. Lindkvistin tempaus oli täysin odottamaton ja huuto oli järkyttänyt kumpaakin tämän matkatoveria.

”Herran jestas! Ja frouvan kans!” päivitteli McLaren. ”Sietäisitte olla vähän kiitollisempi, neiti Lindkvist! Heti ollaan niin H.C. Anderssenin papu-patjan-alla-rinsessaa, kun herrat huolehtii neidin potemaan neidin itse itsepäisyyttään itselleen aiheuttamaa tajunkaikkoa! Ja vielä kun hankitaan viitlai-kuutlai trahteerattavaa, niin ei kiitoksen sanaa vaan tuittupäistä kitkanhiertoa vain lyö ilmoille hän! Ettes häppee!”

”Anteeksi. En minä hienostellakseni. Pähkinä vain...Aiheuttaa tuollaisen...En oikein siedä sitä” sanoi Lindkvist takaa täkin, jota hän veti kuin suojakseen ilmeisimmin pähkinältä, joka lukeutui Methykosin matkasuklaan perusominaisuuksiin ja ominaisperusteisiin.

”Jaa, olisitte heti sanonut!” sanoi McLaren ymmärtävään sävyyn. ”Johan sitä nyt joka toisella on joku ruoka-aine, joka lyö hapenkäytön ahtaalle ja naaman kirjavaksi, jos sitä erreytyy syömään.” Sitten McLaren palasi pikaisesti vielä aiempaan kertomukseensa: ”Jaajuu, se naapurin äijä, kun se oli siitä sikarodeosta ja vuohijahdista selvinnyt, niin sitten vasta jouti säärensä huoltoon vaikka veri juoksi jalkaa pitkin. Oli se niin häijy miehekseen. Ja ei voinu ikinä pyytää toiselta apua, ei siantappoon eikä oikein poliklinikalle pääsyynkään. Tuli nimittäin meidän pirttiin sitten ja kävi ovenpieleen istumaan, kun meillä oltiin päivälliselle alkamassa. Tarjottiin sillekin, mutta sanoi että oli justiinsa eilen syöny. Niin istui se vain siinä nurkassa. Kahvin lupasi kelpaavan, että hän joutaa sitä kyllä vuottaa. Välissä nousi penkiltä, että hän tuossa pihalla käy piipullisella mahorkkaa. Met loppasuut ruokapöydän äärellä ihmettelemään, että minkä tähen se pihalle piippua tupruttammaan, kun pirtissä sillon pruukattiin sekin työ tehä. Ei sillon ollu tupakointikieltoa edes mossen bensatankin sisäpuolella. Olisi ehkä tarvinnut olla, kun meinaan marokko-Martti kaupalla meni sytkärin kanssa tankista naftan määrää tarkistamaan. Se oli käynynnä Marokossa kerran niin kutsuivat sitä siitä lähtien marokko-Martiksi. Mutta se muutti taivatten valtakuntaan sitten kun tuli karkasi Ziposta tankkiin. Niin, niin se naapurin äijä siihen kahviin tultua oli jo käyny kolmatta kertaa pihalla piipulla. Mittään se ei virkkanut jalastaan koko aikana. No ei se tavallisesti puhunut senkään vertaa meillä käydessään. Se joipi ne kahvit – met emme muuten sitä kahvetta lopulta sittenkään täällä keittäneet. Aamulla, sen lupaan, aamulla teemme kunnon kahvit. Nyrkillinen puruja kullekin ja yksi yhteinen. Se lähti sitten takaisin kotia päin se naapurin äijä, niin porstuassa kumminkin käänty ja loihe lausumaan, että sitä hän vaan, että pitäs kyyti saaha. Että jalka on puol'poikki. Niin selvishän tuo, että paskat hää mittää piipulla ollut käynyt, vaan tyhjentämässä saappaan verestä ettei pirtin lankuille loiskunut. Kyllä me aika pian jo sitten uskottiin, että ihan tosissaan tämä meiltä apua pyysi. Siitä polille. Ne siellä päivystyksessä katsoivat, että hyvässä vaiheessa oli kuoliossa koipi. Polvesta poikki oli ukaasi. Niin se naapurin äijä otti sitä harjottelevaa päivystävää lääkäriä raiveleista kiinni, että hän ossaa sen koiven itekin katkasta ja sorvilla pyöräyttää ittelleen puujalan, että sen takia ei tartte välskäriä vaivata luusahaa terottamaan. Laittoivat sille sitten montaa lajia linimenttiä, antiseptiä ja muuta rokotetta eli opiaattia kaikilla mausteilla. Tokenihan se. Mutta olihan se vaan saatanan häijy ja julma mies.”