Vierailu Halsterbrookin
kartanon joulukalenterimaisesti numeroidun pohjapiirroksen huoneeseen
17 tutustutti kielitieteilijä Lindkvistin, huonon matemaatikko
Methykosin ja meklari McLarenin jälleen uuteen kartanon kerrokseen.
Koska kaikki kerrokset alakerran ja kattotuolien välillä oli jo käyty,
tarkoitti tämä etenemistä kellarikerrokseen. Kuka tietää miten
syviin syövereihin muinaiseen maaperään ammoin rakennetun kartanon
kellarikäytävät ja onkalot jatkuivatkaan, mutta uudelta ajalta
alkaen vanhoja käytäviä oli rapattu umpeen ja käyttöön olivat
jääneet lähinnä kellarin ensimmäisen tason tilat. Pohjapiirros
tunsi kaksi kellariin johtavaa portaikkoa. Yhdet portaat sijaitsivat
aulasalin leveän kerrosportaikon alla olevassa viistokattoisessa
komerotilassa, johon pääsi sekä pienestä sivukäynnistä
aulasalin puolelta, että kartanon pikkukeittiön puolelta. Toiset
portaat kellariin löytyivät alakerroksen kaakkoiskulmassa olevasta
huoneesta, jota oli naulakkoriveistä päätellen käytetty muun
muassa juhlavieraitten päällystakkien, hattujen, hanskojen ja
huivien vaatesäilönä, kansanomaisemmin sanottuna narikkana.
Kumpikin portaikko johti omaan kellariosastoonsa, joiden tilat eivät
olleet toisiinsa yhteydessä. Kartanon pohjapiirros johdatteli
kolmikkoamme kellariin narikkahuoneessa olevan portaikon kautta.
Välittömästi alas
saavuttua tuntui kuin olisi kulkenut vuosisatojen taa, vaikka
huokuivat yläkerrosten tilatkin vanhoja aikoja. Ensinnä saavuttiin
laajaan, pohjaltaan neliskanttiseen tilaan, jonka keskellä oli
kannatinpylväs. Tilan katto koostui neljästä ristikaarin tuetusta
osiosta. Porrasaukko oli tilan itäseinässä ja sen vasemmalla
puolella oli kaksi pientä suljettua ovea, oikealla puolella yksi.
Samanlaisia pieniä suljettuja ja mitä ilmeisimmin lukittuja ovia
oli pohjoisseinällä omissa syvennyksissään kaikkiaan neljä.
Pohjapiirroksen perusteella pikkuovien takana oli pieniä
komeromaisia tiloja. Kenties niitä oli käytetty holvityyppisinä
tavarasäilöinä, koska ovet näyttivät koostaan huolimatta olevan
vankkaa tekoa. Ne jäivät nyt kuitenkin vähemmälle huomiolle.
Porrasaukkoa vastapäätä länsiseinällä oli yksi muita isompi,
sanottaisiinko että tavallisen kokoinen ovi. Huone 17 oli vasta sen
tuolla puolen. Kaariholvatun tilan poikki kulkiessa Lindkvistin
taskulampun valo alkoi selvästi hiipua.
”Paristot alkavat kai
ehtyä”, sanoi McLaren. ”Pitää tutkia löytyisikö niitä
ylhäältä lisää.”
”Pitikö sen juuri nyt,
samperi, alkaa hiipua. Tämä ympäristö ei oikein viehätä minua”,
Lindkvist sanoi.
Kolmikko astui seuraavaan
tilaan isoimmasta ovesta. Sen takana oli pitkähkö huone tai
lyhyehkö käytävä, jonka vasemmalla seinustalla oli kaksi
kalteroitua soppea.
”Tyrmä!?
Halsterbrookin kartanossa!?” hämmästeli Lindkvist.
”Erikoista kyllä”,
kommentoi McLaren. ”Tämä etumainen on meidän kohteemme numero
17. Olisko täällä tavannut olla sen verran riehakasta juhlakansaa,
että on tarvittu oma putkaosasto? Vai onko täällä joku vouti
aikoinaan säilönyt kreivikunnan alueelta talteenotettuja
maantievarkaita, salametsästäjiä ynnä muita vastaavia
lainsuojattomia?”
”Epämiellyttävä
löytö joka tapauksessa koko kalterihotelli”, sanoi Lindkvist,
joka ei selvästikään halunnut tutkia kalteroitua sopukkaa yhtään
tarkemmin. Myös Methykos oli sen näköinen, että odotti vain
milloin lähdetään takaisin yläkerroksiin.
”Jospa minä sitten”,
sanoi McLaren, joka ymmärsi yskän. Häkkituomioon viittaavasta
olemuksestaan huolimatta sellin ovea ei ollut lukittu.
”Eipä tämä paljon
muulta näytä tältä puolelta katsottuna kuin sieltäkään”,
sanoi McLaren kalterien takaa. Seinän vierustalla oli kaita
makuulaveri, jolla oleva pehmuste saattoi olla yhtä hyvin patja kuin
täkkikin, siitä ei saanut oikein selvää. Pöytää ei sellissä
ollut, mutta pieni jakkara ja potta kylläkin. Jakkaralla oli pieni
vaalea kirja.
”Jaa, jaa. Lukumiehiä,
tai -naisia, on täällä ollut. Luettu muutakin kuin tiilenpäitä.
Mikäs tämä on ollut, nimi on aika pienellä printillä”, sanoi
McLaren ja joutui turvautumaan lukulaseihinsa. ”Ex – hetkinen,
mikä piru...Ex-intendentti-kanttorin peilikuva. Tämmönen näkyy
olevan, runoteos. Omistuskirjoitus...” McLaren sanoi avatessaan
sisäkannen esiin ja jatkoi: ”Hans Lancare, sekatyömies. Ja
justiin niin kuin epäilin, varsinainen teksti on melkeinpä
isommalla kirjasimella kuin kannen otsake. Otetaanpa ote ja luetaanpa
lude”, McLaren lorutteli ja haki sopivaa näytepätkää kirjan
alkusivuilta. ”Taitaa olla murrerunoutta, mutta minkä sille enää
mahtaa kun se on jo kirjoitettu ja printattu. Tästä se lähtee: Onk
olemas yks, vai eik ol olemas yhttä? Onk tämä magikka vai logikka?
Olkko kumppa va, mut järk täsä häily ja vakavast. Mitä täsä
voi ennä päätel ko päät tartte va pirel. Sellainen runo se”,
sanoi McLaren ja paukautti kirjan kiinni. Valppaimmat lukijat
tietävät mitä holvimaisessa kellarissa kajahtanutta paukausta
säikähtäneen Lindkvistin käsissä olleille tavaroille tapahtui.
Ilmeisesti Lindkvistin
verensokeriarvot olivat hiipuneet synkronisesti tämän taskulampun
paristojen kanssa, sillä kun tämä
oli koukistunut noukkimaan pudottamiaan tavaroita kellarin lattialta,
hänet oli tarvinnut auttaa takaisin seisaalleen ja yläkertaankin
hänet oli varmuuden vuoksi talutettu.
”Noo, nälkäinen eläin
on aktiivinen”, hän sanoi hälventääkseen muiden huolen
heikkoudestaan.
”Voitaisiin me välillä
keskittyä ruoanhankintaankin ja palata myöhemmin mysteerien
jäljille”, ehdotti meklari McLaren.
”Vielä mitä!
Kiertokäyntihän on jo hyvällä loppusuoralla. Sanotaan näin, että
jos jotain purtavaa sattuu tulemaan vastaan niin pidetään silloin
tauko”, Lindkvist puolusti intoaan jatkaa kartanon pohjapiirroksen
numeromysteerin tutkintaa.
”Suostukaa sitten edes
korkkaamaan se vesipullonne, neiti hyvä. Joku tolkku pitää olla.
Mehän teitä tässä joudumme muuten taluttamaan”, McLaren vetosi.
Lindvkist suostui juomaan
kolmanneksen vesipullostaan, mutta ei yhtään enempää, koska
halusi siitä jaettavan kullekin saman määrän. Methykos pohti
missä vaiheessa hän julkeaisi tuoda esiin, että hänellä oli
matkalaukussaan välipalaeväänä puolentoista litran kolapullo ja
muutama pähkinäsuklaapatukka. Kun niitä ei ollut tullut heti
paljastettua, oli kynnys asian sanomiseen vain kasvanut.
”Huone sataviis, saavu
sinne siis, paa-paa diidad-dappaa, paa-paa diidad-dappaa...”
McLaren lauleskeli, vaikka sen numeroista huonetta ei varmastikaan
lukeutunut niihin 24:ään, jotka kartanon pohjapiirrokseen oli
merkitty. ”Vaikea laulaa, jotta huone kaheksantoist, saavu sinne...
Niin, mitäpä siihen riimitellä?”
Huone 18 oli se
peräkammari, johon neiti Lindkvist oli luonut pikaisen tirkistyksen
silloin kun kolmikko tutki kansliamaista huonetta 7, jossa oli
kulmikkaan saappaan mallinen tulisija ja jossa tahditon Methykos oli
kumauttanut kongia. Työmaavalo saatiin ulottumaan tähän kartanon
alakerroksen lounaisimpaan kulmaan. Lindkvist ei voinut enää
heikotukselleen mitään vaan kävi heti istumaan huoneessa olevalle
vuoteelle. Vuoteen lisäksi pienessä asuinhuoneessa oli
neliskanttinen pöytä, sen yllä seinällä hyllykkö ja edessä
tuoli. Sängyn päädyssä oli tavara-arkku ja ikkunalaudan alla
pesusoikko telineineen. Nurkassa oli vielä yksiovinen kapea
vaatekaappi. Paljon oli saatu mahtumaan pieneen tilaan jo ennen
ruotsalaista kalustemarkettia. Ikkunalaudalla istua tönötti pieni
pehmomaskotti muutaman vuosikymmenen takaa. Se oli ET ja heti tuon
huomattuaan Methykos ehti jo tarttua siihen. Hänen oli tarkoitus
nostaa se ikkunalaudalta, mutta hän ja kaksi muuta saivat yllättyä
kahmaisun seurauksesta. ET:n pää irtosi nuken vartalosta, joka jäi
ikkunalaudalle istuksimaan. Pää ei irronnut kuitenkaan aivan
yksinään, vaan sen mukana pehmolelun sisältä solahti esiin
otuksen luuranko! Se jäi irvokkaana himmelinä keikkumaan Methykosin
pitelemän pään jatkeena.
”Oho. En tiennytkään,
että näissä oli rankakin”, Methykos hämmästeli, sillä hän
itse oli omistanut pehmo-ET:n aikoinaan ollen tyystin tietämätön
lelun anatomisista tarkkuuksista.
”Eikä kyllä
ollutkaan”, sanoi McLaren. ”Näitä on nähty ja montaa sorttia
on ollut ET:tä, niin ei varmana ole ollut luita yhdessäkään. Eikä
nimen omaan tässä mallissa. Ihan tuttu tavara meikämeklarille.”
”No mitä tämä sitten
tarkoittaa?” hämmästeli Lindkvist.
”Voi tarkoitaa
paljoakin”, McLaren sanoi ja suki sänkistä leukaansa. ”Semmonen
tulee tässä mieleen, kun täällä on nähty monen näköistä
harrastepajaa, että joku on saattanut harrasteekseen tuunata
pehmoleluille tukielimistöjä. Tämä näkyy olevan askartelukaupan
palsapuuta. Hyvinkin on voinut olla kanslistin joutopuuha. Tarkkaa on
jälki”, McLaren sanoi ja lukulasien sijaan kaivoi jo esiin
suurentavan luuppinsa. ”Tämä on aivan täydellinen luuranko.
Paitsi että, jhuu, katsokaapa. Tuosta kohtaa puuttuu luuta, ei koko
luu, vaan melkein niin kuin olisi sahattu siisti pala. Tuosta
kylkiluun selän puolen vaiheilta. Sitä rankaa siitä kanssa on
otettu pois. Olisko lohjennut ja tekijä sahannut siistimmän jäljen
ja aikonut liimata paikkapalan?” arveli McLaren, joka ainakin itse
olisi lohkeaman suhteen toiminut siten. Mitään tekeillä olevaa
paikkopalaa ei näkynyt lähettyvillä.
”Milläs me saamme sen
nyt takaisin sukkaansa, Methykos?” McLaren sanoi. ”Siinä onkin
pujottelemista kun on sormenluita myöten yksityiskohtia.”
Methykos ei tosiaan
tiennyt miten luuranko palautettaisiin pehmolelun sisälle. Hän ei
myöskään keksinyt miten se oli sinne alunperin saatu. Methykosin
yrittäessä kokeilla luurangon mahduttamista pehmo-ET:n sisälle
McLaren keskeytti tämän sanoen: ”Älkäähän nyt tosissanne
yrittäkö sulloa sitä sinne. Veikkaan, että askartelija pahastuisi
enemmän siitä, että Te särjette tuon hauraan tekeleen, kuin että
jätämme sen siihen ikkunalaudalle rehdisti sellaisenaan.”
Kolmikko oli juuri
aulasalin keskivaiheilla palaamassa satunnaiselta Ekstra Terrestiaalin eli ET:n anatomian
oppituokiolta, kun heidän askelluksensa keskeytti pääsisäänkäynniltä kuuluva
narina, jonka he osasivat aiemman perusteella yhdistää ulko-oven
avautumiseen. Aulasalin työmaavalot valaisivat sisäänkäynnin
suunnalta niin kirkkaina, että häikäisy esti erottamasta mitä
sisäänkäynnin taholla tarkalleen tapahtui. Hetken kuluttua
valopiiriin asteli jokin, joka sai McLarenin tekemään käsillään
ristinmerkin, Methykosin tekemään ortodoksisen ristinmerkin vinolla
poikkipuolalla ja evankelisluterilaisen kasvatuksen saaneen
akateemisen ateisti Lindkvistin tekemään yhdistetyn haju- ja
äänimerkin.
”Leprekauni!”
Lindkvist huudahti kauhistellessaan valokeilassa poseeraavaa otusta,
jota arveli iiriläisen kansantaruston pikku-ukkeliksi. Vaikka kuinka
olisi toivonut, että olento olisi perääntynyt valosta ja poistunut
näkyvistä ja näin ollen myös mahdollisesti olemasta, se vain
pasteerasi aulan lattialla ja eteni muutaman askelen lähemmäs. Valo
alkoi tällöin paljastaa siitä esiin aivan uusia piirteitä;
pukinsorkat kuin antiikin panilla, faunilla tai satyyrillä. Pituutta
sillä ei edelleenkään ollut ruokapöydän korkeutta enempää. Jo
näkyivät myös paholaismaiset sarvennysät otuksen päälaella,
kuin pienemmän pelsepuupin kruunun harvat sakarat. Vielä erottui
otuksen pitkässä naamassa liehuva valkea parta ja pirullisesti
kimaltelevat heijastinmaiset silmät. Näky oli liikaa Lindkvistille
ja tämä pökertyi käsistään pudottamien tarvaroittensa päälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti