Halsterbrookin kartanon toinen Joulumysteeri 14/24; Mahdollinen majapaikka

”Nyt on kyllä semmoen juttu, että kun me täällä joudumme olemaan ainakin tämän yön, niin se yöpymispaikan lämmitys olisi syytä aloittaa. On nimittäin vetänyt kylmää nämä kiviseinät jo jonkin aikaa, että ei ihan heti lämpene. Ja siihen asiaan liittyen, siihen majoittumiseen, niin tarttis valita se paikka jostain”, valisti meklari McLaren.

”No nythän tässä ollaan menossa siipeen, jossa pohjapiirroksen mukaan näyttäisi olevan vierashuoneita”, sanoi Lindkvist. ”Katsotaan kelpaisiko sellainen majoittautumiseen.”

”Ainahan me voimme lämmitellä näitten työmaavalojen hukkalämmössä”, totesi huono matemaatikko Methykos. Ajatus ei ollut huono varasuunnitelmaksi, kunhan aggrekaatista itsestään ei ehtyisi käyttövoima.

Pohjapiirroksen huone 9 oli yksi tallisiiven toisen kerroksen huoneista. Tallisiipi oli rakennettu kartanon yhteyteen päärakennusta myöhemmin. Tallin alakerros, jonka kautta kolmikkomme oli jo aiemmin kulkenut käydessään tallipihalla, oli nimensä mukaisesti tehty hevostalliksi. Toiseen kerrokseen oli rakennettu kymmenen vierashuonetta ja rakennuksen päätyyn ulkoterassi. Tallisiiven jyrkän katon alla oli lisäksi matalahko ullakko. Siipirakennuksen toiseen kerrokseen oli pääsy vain päärakennuksen toisen kerroksen kautta ja sitä tietä kolmikkomme nyt raahasi jatkojohtoon kytkettyä valaisinta selvittääkseen mitä säväyttävää eläintentäyttäjän pakastimen lattean sisällön paljastumisen jälkeen mahtaisi löytyä.

Ensivaikutelma oli kotoisa. Jos rakennus ei olisi ollut näin kylmillään, olisi ollut helppo kuvitella heti heittäytyvänsä huonetta asumaan. Vuode oli siivosti sijattu ja näytti muhkealta unilinnalta. Ikkunaparissa roikkuvat verhot olivat kuin kahden suojelusenkelin siivet. Mikä toisikaan hylätyssä kartanossa uinuvalle matkalaiselle enempää turvallisuudentunnetta kuin suojelusenkeli ikkunassa? No kaksi enkeliä tietysti! Nerokasta. Nehän voisivat vaikka vahtia vuoroissa, jos vain pääsisivät sopuun vuoroista. 'Se on sinun vuorosi', sanoisi ikkunanverhosuojelusenkeli Marimekkoel, johon työparinsa Vallilael vastaisi, että 'Höpön pöppöä, viisi minuuttia vielä vahdinvaihtoon. Aina ollaan kirimässä omaan vapaavuoroon ja vahtivuoroon laahustetaan mielellään se viisi minuuttia myöhässä. Kertakin vielä niin teen valituksen taivaalliselle Mankelilautakunnalle niin saat siipiisi asiaankuuluvan työmoraalin.'

Huoneessa oli myös iso vaatekaappi, joka näytti siltä kuin se olisi hieman etukenossa keskilattiaan päin. Vaikutelma ei ollut kuitenkaan niinkään uhkaava, vaan enemmän tummasta garderobista tuli mieleen huoneen ikioma kumartava hovimestari. Toisen ikkunan edessä oli kirjoituspöytä siltä varalta, että huoneen asukkaalla oli jotain kitjoitettavaa, askarreltavaa tai muuta pöydän äääressä toimitettavaa. Vuoteen vieressä oli lisäksi pieni pyöreäkantinen yöpöytä, jonka pitsiliinan päällä oli se esine, joka pienen yleiskatsauksen jälkeen veti kaikkien silmäparien huomion. Se oli Rubikin kuutio, ratkaisultaan keskeneräinen. Pienestä koostaan huolimatta, esimerkiksi verrattuna isoon vaatekaappiin, kuutio näytti, jos ei nyt aivan uhkaavalta sekään, katsojiaan haastavalta ja sen keskeneräinen katseita keräävä tahko suorastaan paloi katsojien verkkokalvoille. Kuutio näytti kuin melkein katsovan katsojiaan takaisin, uhittelevan pikku pöydältään, että noinko tänne hänen huoneeseensa tullaan kuin havumajaan, koputtamatta?

”No niin, herra matemaatikko Methykos, siinä on teille joulumysteeriä”, sanoi McLaren. ”Tai taitaa olla päinvastoin. Tuon ratkaisuhan käynee Teiltä leikiten.”

”Ei se nyt ihan niinkään ole”, Methykos sanoi ja hypisteli kuutiota, nitkutti yhtä lohkoa myötäpäivään ja palautti sen takaisin alkuasentoonsa vastapäivään. Tämä riitti hänelle Rubikin kuutiosta, jonka ratkaisuperiaatteet ja -algoritmit eivät olleet hänelle entuudestaan tuttuja ja joita hän ei myöskään olisi osannut päässään kehitellä.

”Kukahan sitä on täällä ratkonut?” kiinnosti Lindkvistiä tietää, vaikka hän ei voinut varsinaisesti odottaa kysymykseensä vastausta.

”Jaa-a”, kertoi McLaren vastauksettoman vastauksensa neiti Lindkvistin retoriseen kysymykseen. ”On näitä joskus tullut omassa puodissa väänneltyä ja joskus on asiakas osannut ratkaista tämän pulman ihan omien silmien edessä, mutta tähän tarvitaan kyllä enemmän älliä kuin meikämeklarilla on.”

Huone 9 oli todettu kelvolliseksi majoitushuoneeksi ja oli arveltu sen riittävän koko kolmikolle. Varavuoteita saisi tuotua todennäköisesti pienellä vaivalla viereisistä huoneista. Polttopuita ei ollut edelleenkään näkynyt ja vielä ei sorruttu siihen, että alettaisiin särkeä puisia huonekaluja lämmitystarpeiksi. Sen sijaan huoneeseen viety työmaavalaisin sai jäädä posottamaan lämpöään huoneeseen. Kolmikkomme oli nyt kadonnut aivan uuteen osaan kartanoa.

”Näyttäkäähän minulle hieman valoa, hyvä Methykos!” Lindkvist kehotti istuutuessaan nihkeälle pianistinjakkaralle ja vieden kätensä soittoasentoon flyygelin koskettimiston ylle kuin kurki siipensä ojentaen. Methykos osoitti taskulamppunsa valokiilan nuottipaperiin ja Lindkvist alkoi tapailla pientä melodiaa, joka oli selvästi ollut osa jonkun sävellystyötä ja kuten Rubikin kuutiokin, jäänyt puolitekoiseksi.

Hänen siinä virtauttaessaan itsensä kautta ilmoille jonkun toisen joskus nuottipaperille muistiinmerkitsemää musiikkia ja heidän muiden kokiessa soitannon tuomia tuntoja, voimme sillä välin todeta jotain huoneesta 10, jossa he nyt olivat. Se oli kartanon päärakennuksen kolmannessa kerroksessa, jossa kolmikkomme ei vielä tätä ennen ollut käynyt. Jatkotroikan varassa toimivaa työmaavaloa ei ollut edes yritetty tuoda tänne asti. Jo nyt alakerran aggrekaatista sinkoili jatkojohtoja kuin mustekalan tai jonkin lovecraftilaisen mörön lonkeroita ylt'ympäri rakennusta. Taskulamput saivat riittää ja niillä oli tarkoitus tehdä vain entistä huolellisempaa valokeilausta. Soittohuoneessa oli muitakin soittimia kuin flyygeli. Tämä oli kenties sekä harjoittelutila että esitystila pienimuotoisia konsertteja varten, sillä seinustalla oli jokunen pino kokoontaitettavia istuimia.

”Sen pituinen se!” totesi Lindkvist ilahtuneena siitä, ettei ollut unohtanut aivan koko nuotinlukutaitoaan. ”Ainut mikä yhä vaan tökkii on nuo samperin alennus- ja ylennysmerkit. Tässä teoksessa ei onneksi ollut kuin alennettu E.”

”Älkää yhtään huoliko”, sanoi McLaren. ”Hienoa soittoa se oli. Säveltäjä on ehkä tehnyt työnsä hyvin, mutta Te saitte sen kuulostamaan vielä säveltäjän aikeita paremmalta, arvaan, vaikka en musiikkia tunne kuin kuuntelupuolelta.”

Huono matemaatikko Methykos oli kuullut erään mentorinsa sanovan kerran, että musiikki on pelkkää matematiikkaa. Hän ei halunnut ajatellakaan millaisia matemaattisia ulottuvuuksia tuo mentori oli tarkoittanut ja äsken koetun soitannon perusteella musiikki oli matematiikkaa voimakkaammin tunnetta ja viestintää, jotain sielukasta, ja yksitotisen musiikkikatsannon omaava mentori oli pelkkä tollo.