Halsterbrookin kartanon
seinien sisältä oli paljastunut jälkiä monenlaisten toimenkuvien
puuhista ja harrasteista. Kolmannen kerroksen lounaiskulman
ateljeesta paljastui yhä uusia. Kielitieteilijä Lindkvistin, huonon
matemaatikko Methykosin ja meklari McLarenin joulukalenterimaisena
karttanaan käyttämään kartanon pohjapiirrokseen huone oli
merkitty numerolla 19. Lindkvistin taskulampusta olivat paristot
ehtyneet tyystin, eikä uusia ollut löydetty. Methykosin taskulamppu
ei ollut vielä osoittanut hiipumista ja McLarenin LED-valaisin
näytti pitävän LED-teknologian lupauksen äärimmäisen
maltillisesta virrankulutuksesta. Näine valoineen heidän oli
ateljeehen tutustuminen, sillä työmaavalojen siirtelyssä oli
pysytelty lähinnä alakerroksissa.
Yksi viimeisimpiä
ateljeessa työstetyistä aiheista näytti olleen japanilaisesta
puupiirrostaiteesta ja kalligrafiasta ammentava työ.
Maalaustelineessä olevassa harjoitelmassa oli jo melko taidokkaasti
piirrettyjä bambunrunkoja ja lehviä sekä korkean kuva-alan
reunassa kulkeva kirjoitusmerkkien ylhäältä alas luettava sarja.
”Taidokasta”, sanoi
McLaren, joka tunsi taiteen jäljet ja suunnat. ”Mutta jos tämä
tulisi kaupanteossa vastaan, niin hinnanrakennus toppaa siihen, että
tekijä on mennyt käyttämään hiragana-merkkejä, kun kyllähän
tässä kai tarttis olla perinteisemmät kanji-merkit käytössä?”
”Hyvä huomio!”
totesi kielitieteilijä Lindkvist. ”Onneksi ei sentään ole
erehdytty katakana-merkkeihin.”
”Kas kun ei
katana-miekkaan”, sanoi Methykos ilkikurisesti, koska toisten
jaarittelu eri kirjoitusmerkkien merkityksistä ei häntä juurikaan
puhutellut.
”Toisaalta tässä
tulee mieleen myös tarkoitushakuisuus”, sanoi Lindkvist ikään
kuin ohittaen Methykosin kommentin. ”Merkkejä on tosissaan
harjoiteltu”, Lindkvist jatkoi ja plarasi harjoituspaperinivaskaa,
joka oli maalaustelineen vierellä olevalla pöytätasolla.
”Erityisen hankala on ilmeisesti ollut tämä, tuota, mikäs tämä
nyt olikaan. Tämä omintakeisen vitosen näköinen. En nyt muista
millään, miten se lausuttiin. La-li-lu-le-lo se ensimmäinen
tavusarja meni ja joku niistä tämä muistaakseni oli.”
”Miksi atelieerejä on
kaksi?” ihmetteli Methykos. Oli nähkääs vaihdettu jo kokonaan
huonetta ja kerrostakin. Kolmikkomme seisaili toisen kerroksen
kaakkoiskulman huoneessa 20, joka eittämättä oli aivan yhtä
lailla kuvataideateljee kuin äskeinenkin tila.
”Tjaa, no siihen
saattaa olla semmoinen selitys, että vuorokauden aika on
hallinnoinut aikoinaan työtilojen valaistusta”, arveli McLaren.
”Eli missä suunnassa aurinko on tiettynä päivänhetkenä ollut,
niin sen mukaan on tarvinnu valkata työtila jos on mielinyt nähdä
mihin kohtaan taulua on pigmenttiä tällännyt. Tämähän oli
paperin mukaan, hetkonen, kaakon kulma eli aamulla on voitu taiteilla
täällä ja päivän mittaan siirtyä sinne kolmoskerroksen
atelieeriin. Hyvä teoria, vaikka itse sanonkin.”
”Tämän minäkin
tunnistan”, sanoi Methykos pienellä äänellä nurkasta, jonne hän
oli hissukseen vaeltanut. ”Κυρά της Ρω.”
”Kyrá
tis Ro?” toisti Lindkvist. ”Ron rouva?”
”Niin,
tämä on Déspina Achladiótin muotokuva. Hänet on tunnistettvasti
kuvattu nostamassa maamme lippua tankoon kotisaarellaan Rossa. Se oli
hänen päivittäinen tempauksensa kelillä kuin kelillä. Saari on
aivan Turkin tuntumassa, mutta kuuluu Kreikalle.”
”Ahaa”,
myötäilivät McLaren ja Lindkvist kuvan sisällön avautuessa
Methykosin selonteon myötä. Oli jotenkin hellyttävää huomata
sosiaalisesti toistaitoisen ja matemaattisesti täystaidottoman
Methykosin omaavan myös taiteesta vaikuttuvan puolen. Isänmaastaan
muistuttavan muotokuvan äärellä Methykos ehkä poti koti-ikävää,
eikä liennyt siinä mielessä kolmikon ainoa. Joulu kokosi
tavallisesti ihmiset lähimpiensä luo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti