Työmaavalon
kuljettaminen alkoi osoittautua jo nyt perin hankalaksi, mutta
ilman sitä nähtiin vähemmän, joten vaivannäkö oli helposti
perusteltu. Virtakaapelia sai jopa jonkin verran jatkettua
työmiehiltä unohtuneilla jatkojohdoilla ja taas päästiin yhtä kulmaa edemmäs.
”Heh, tulipa mieleen, joulu kun on, sellainen jokajouluinen tahaton perinne”, meklari
McLaren aloitti kun valaisintelinettä oltiin siirtämässä kohti
seuraavaa tilaa. ”Näistä valoista se tietenkin mieleen juolahti,
niin meitin kotojouluissa keskeinen osa sitä pitkällistä
valmisteluseremoniaa oli tietenkin jouluvalojen laitto. Met
nappisilmät seurasimma vierestä kun pappa viritti lamppuvitjan
kuuseen ja miloin mihinkin niitä kieputettiin.”
”Viehättävä muisto”,
kommentoi kielitieteilijä Lindkvist.
”Ei se siinä vielä
ollunna se juttu”, McLaren jatkoi. ”Nimittäin aina ja tasan joka
kerta kun pistoke tökättiin töpseliin, niin eipä syttynyt valo.
Ja ei kun valoja huoltamaan. Useimmiten pappa sai korjata sen
vitjan pois sieltä mihin oli sen vaivalla ehtinyt kietoa ennen kuin
testasi toimiko koko höskä. Noituahan sen teki mieli aina, sen
näki, mutta ei se rohjennut semmoisena päivänä lasten kuullen
kertoa kenen vihatahousun keksimä se toimimaton valovitja varmaankin
oli.”
Työmaavalo saatiin
tuotua seuraavaan huoneeseen. Kolmikkomme viipyi edelleen kartanon
ruuanlaittosektorilla, sillä pohjapiirrosjoulukalenterin numero 3
oli pääkeittiön kuivavarasto.
”No jo on! Joku on
mahtanut olla suolakeksien suurkuluttaja!” McLaren arveli
nähdessään kuivavaraston lähimmällä hyllyllä vaikuttavan pinon
suolakeksipuntteja.
”Tai päin vastoin”,
sanoi yhtä pakettia tutkiva huono matemaatikko Methykos. ”Päiväykset
umpeutuneet ties milloin ja nämä ovat jääneet syömättä. En
kutsuisi sitä suurkulutukseksi. Hamstraukseksi toki.”
”Hamstraustapa tämä
taitaa olla, juu, mutta ei ollenkaan vakavimmasta päästä”,
McLaren sanoi. Hän jos kuka tunsi työnsä myötä sen valikoiman
ihmiskuntaa, joka taipui tavaran keruuseen epäterveessä määrin.
”Koettakaapa muuten sanoa 'hamstraus' ilman että siihen ämmän ja
ässän välliin punkee pyytämättä ja kutsumatta pee. Hampstraus
siitä tulee milteipä väistämättä.”
Karttana toimivan
pohjapiirroksen seuraava kohdenumero 4 oli kartanon toisessa
kerroksessa sijaitseva kerhohuoneen baari. Alakerrasta nousevat
portaat toivat tilavalle ylätasanteelle, josta oli kulku sekä
vasemmalle että oikealle. Lisäksi sekä tasanteen etuvasemmalla
että -oikealla oli hieman äskeistä kapeammat portaat, joista pääsi
seuraavaan kerrokseen. Näiden portaikkojen välissä oli syvennys,
jonka peräseinällä komeili isokokoinen lomailevaa E.R.
Halsterbrookia esittävä maalaus. Mutta jos nyt kumminkin oltiin
matkalla kerhohuoneen baariin, piti toiseen kerrokseen saavuttua
kääntyä oitis vasemmalle, vaan ei liikaa. Jos kääntyi liikaa
vasemmalle eli teki oikeastaan u-käännöksen, saattoi erehtyä
jatkamaan matkaansa pitkin parvikäytävää. Toisen kerroksen parvikäytävä kiersi kokonaan
alapuolella näkyvän aulasalin. Jos kääntyi kuitenkin sopivasti
(90 asteen käännös), sai heti vastaansa oven. Ovesta käytiin
kerhohuoneeseen ja sen läpi kulkemalla tultiin toiseen tilaan, joka
oli itse baarihuone. Baarihuone oli niin lähellä aggregaattia ja
valaisimia, että vaikutti siltä, että työmaavalo saataisiin
hyvinkin jatkotroikalla sinne tuoduksi.
Baari näytti baarilta.
Baarikaappi, baarijakkaroita, baaritiski, oluthanojen rivistö, josta
puuttui jokunen kahva, baaritiskin ylle ritiläkiskoihin jaloistaan
ripustettuja juomalaseja, vitriini shottilaseille ja muulle
juoma-astiastolle, jota ei ollut syystä tai toisesta ripustaminen
jaloistaan, tarjottimia, tiskirättejä, lasinalusia, drinkkien
valmistukseen tarvittavaa kapineistoa, jääastia ja jotakin muuta.
”Tyhjä. Arvatenkin”,
sanoi McLaren kurkistaessaan ensimmäisenä baarikaappiin, joka oli
ainakin enimmäkseen tyhjä. Vain jokunen kermalikööri tai muu
imelä tatina oli jäänyt virumaan hyllylle tuomiopäivää
odottamaan.
”Mutta on tämä ollut
ihan A-luokan valikoima. A-luokka ja A-oikeudet”, McLaren jatkoi
kohta pälyiltyään tyhjyyttä ammottavaa hyllykköä.
”Kuinka Te niin
arvioitte? Tyhjä kaappi?” hämmästeli Lindkvist.
”Katoppa kun
meikämeklarin silmä se huomaa tämmösseet seikat, että hyllyn
lankkuun on pöly ja patina piirtänyt ikään kuin muistijäljen,
että mikä pullo siinä on aikansa ollut. Harjaantuneelle
tavarantuntijalle se on likimain kuin pullon sormenjälki, mistä
joko heti tietää tarkalleen sen pullon lajin tai voi ainakin tehdä
valistuneen arvauksen.”
Juomahuone toi väkisinkin
mieleen sen piilevästi epämiellyttävän seikan, että kolmikkomme
ei vieläkään ollut päässyt kahvinkeiton lähtökuoppiin. Mikä
vielä sitäkin epämiellyttävämpää, heillä ei ollut ollenkaan
varmuutta juomaveden saatavuudesta. Neiti Lindkvistillä oli
matkatavaroissaan pieni pullollinen lähdevettä, mutta hän oli
päättänyt säästää siihen kajoamista niin pitkälti kuin
mahdollista. Jos joulu olisi ollut luminen ja takka tulinen, he
olisivat voineet sulattaa juomavettä mielikseen. Säänmuutokset
näillä main olivat arvan varassa ja toisinaan kelit muuttuivat
pikavoittonopeudella. Se, mihin säätila tähän mennessä oli
muuttunut siitä kun kolmikkomme asteli räntäsateesta taloon,
selviäisi piakkoin, sillä numerojärjestyksen seuraava tila
kartanon pohjapiirroksessa oli yllättäen ulkotila, nimittäin
rakennuksen sivustalle sojottavan tallisiiven piha. Siis tallipiha.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti