”Rakkaat ystävät”,
Lindkvist sanoi. ”On tullut aika koota kokonaisratkaisu meille
osoitettuun Halsterbrookin kartanon joulumysteeriin.”
Huolimatta siitä, että
hän oli mielestään suoriutunut selonteostaan aivan onnistuneesti,
hänestä tuntui samaan aikaan, että hän oli tekemässä suurta
virhettä, jättämässä tahallaan huomiotta aivan jotain keskeistä.
”Olemme saaneet koottua
24:stä vihjeestä 8 osatulosta. Ensimmäisen kirjaimen kohdallahan
me emme vielä tarkalleen tienneet kumman valitsemme, 'y':n vai
'h':n, mutta kun huomioimme muut osatulokset, on päivän selvää,
että uittokeksin kärjen tarkoitus oli viitata kirjaimeen 'h'. Loput
saamamme ratkaisut voimme ottaa ensimmäisen kirjaimen jatkeeksi
siinä järjestyksessä kuin olemme keränneet niiden vihjeet ja
koonneet niiden perustella ratkaisut. Seuraavat kirjaimet 'a', 'l',
's', 't', 'e', kröhöm!” kielitieteilijä Lindkvist yskäisi
suur'eleisesti. ”Öfföm-köfföm, kröhhö. Öh! No eikö se nyt
asetu, öhöm. No niin, taidan voida jatkaa. Mihinkäs minä...Aivan
niin, ja sitten samassa tasaisessa järjestyksessä
kirjainyhdistelmät 'ro' ja 'ok'. Ratkaisu on, toistan, on toki aika
lattea: 'Halsterbrook'. Kompakysymys tavallaan, että mikä on
ratkaisu Halsterbrookin mysteeriin. Ja tuota, sellainen se oli.
Täysin eheä, öhöm, ratkaisu ja kiistämättömästi, öh,
perusteltu.”
Lindkvistin katse oli
nauliintunut tämän omiin kengänkärkiin. Sitten hän alkoi ikään
kuin keinua istuimellaan. Ehkä myös hieman täristä.
”Tiedän. Kyllä minä
tiedän, että siinä on ihan pieni kauneusvirhe. Ehkä ihan, ihan
pieni oikaisu. Tiedän, tiedän, tiedän!” hän karjaisi. ”Mutta
eikö sen voi laittaa sen piikkiin, että juuri sillä kohtaa minä
pökerryin, uuvuin siihen, että tajuntani työsti ylikierroksilla
kaunista ratkaisua, jonka juuri napakasti ja perusteellisesti
muotoiltuna teille esitin!? Hyvä on, hyvä on! Puuttuu yksi 'r' ja
'b'! Tai kirjainpari 'rb'! Eikö tuo muu muka riitä!? Ei yksi
ihminen kaikkea pysty!” Hän huusi lauseen kerrallaan ulos kuin
rääkäisevän uloshengityksen. Sisään hän veti ilmaa
paniikinomaisesti ja laukoi seuraavan lauseen. ”Bee ja är! Mistä
minä ne repisin mukaan!? Ärr ja bee! Brrrrrr! Ärrrrb!” Lindkvist
päristi menemään välittämättä pätkääkään siitä mitä
hänen matkakumppaninsa olivat näystä mieltä. ”Aivan niin, aivan
niin”, hän sanoi nyökyttäen päätään leveästi hymyten. Hänen
hyperventiloiva lauseenpäästövaihe oli hieman rauhoittunut.
”Keksin keksin keksin. Kekseistä keksin jakaa luvun 24 kolmella.
Niinhän se meni. Mutta en pelkästään siitä, että keksiaiheisia
vihjeitä oli kolme, vaan myös siitä, että meitä on kolme. Olin
jo tutkimusretkemme alkuvaiheessa niin kovin onnellinen, että en
ollut eksynyt tänne yksikseni, koska minulla on tapana joutua omien
ajatusteni ja mielleyhtymien pauloihin. Tiellä kahdella oli
tasapainottava ja rauhoittava vaikutus, jonka alaisena oli ylipäätään
mahdollista, että löysin nämä hyvin perustellut ratkaisuni. Vai
oliko se niin? Oliko se päin vastoin? Oli miten oli, minun ei ole
mitenkään vaikea enää tässä vaiheessa tehdä myös se
jakolasku...Viimeinen jakolasku. Olihan se vallan kummaa, että Te,
Methykos, jo heti aulasalia tutkiessamme keksitte osittain
leikillänne, että haarniskoja on kuusi ja että se on kuin kuusi
merkityksessä puu. Näiden kahden eri asiaa tarkoittavien sanojen
samanasuisuus on suomen kielen ominaisuus ja meistä kolmesta tuskin
Te tai McLaren voisitte sitä ymmärtää. Suomalais-ugrilaisten
kielten tohtori kylläkin. Niin, se viimeinen jakolasku...Se
jakolasku, että meitä on kolme. Kolme jaettuna kolmella on yksi.”
Fanny Lindkvist nosti
katseensa kahteen tyhjään tuoliin, joissa kukaan ei ollut
kuunnellut hänen selontekoaan. Hän antoi periksi. Veti hiljaa
hyväksyen maton itsensä alta. Luisui todellisuuteen.
Eilen iltapäivällä
Buidchfennicin asemalle matkanneen junan vaunussa oli vain yksi
matkustaja. Lamb Flight helikopteripalvelun pilotti Smith kyyditsi
Halsterbrookin kartanolle yksinäisen matkustajan, joka kertoi
vitsin, joka ei ollut pilotille mikään vitsi, mikä oli täysi ja
odottamaton kohtalon oikku. Halsterbrookiin tunkeutunut muukalainen
oli ollut vallan toimelias koko jouluyön. Mutta ei hän sentään
täysin yksin ollut siellä koko joulua. Aamun kirkkaudessa
Halsterbrookin kartanon pääovi aukesi. Pitkässä yöpaidassaan
Fanny Lindkvist astui aamulla sataneelle lumipeitteelle
vaaleanharmaata kuttua taluttaen.
”Arian. Sehän sinä
olit. Se on kymriä, tarkoittaa 'hopea'. Matkaan hopea! Hop!” hän
kannusti.
Vuohi löysikin kotiinsa.
Fanny Lindkvist löysi tiensä Saint Urbainin hermoparantolaan.
Epilogi
Vielä jokunen kuvaväläys
eri vuosikymmeniltä. Ensinnä menemme muutaman vuosikymmenen
eteenpäin. Pääsemme seuraamaan Saint Urbainista tehdyn dokumentin
haastattelua, jossa henkilökunnan edustaja esittelee joitain talon
asukkaita. Hän kertoo, että tämä on Fanny, talon tyytyväisin ja
mukavin asukas. Sukunimeä ei tiedetä. Hänet tavattiin aikoinaan
joulun pyhinä maaseudulta hortoilemasta vuohta taluttaen tai vuohen
taluttamana. Hän ääntelee enimmäkseen vain päristäen beetä ja
ärrää. Hän pitää kovasti joulusta.
Historian kelanauhuri
heittää meidät takaisin vuosikymmeniä taakse päin. Viimeinen
kesä ennen kuin Halsterbrookin kartanossa alkoi iso remontti.
Remontin alkuun asti kartano oli vuokrattu kansainvälisen
taideterapiayhdistyksen kurssikäyttöön. Epämiellyttävissä
huhuissa arveltiin, että koko remontti tekaistiin ajankohtaiseksi,
jotta vuokrasuhde saatiin katkaistua. Viimeisen kesän leirillä
tunnelma oli kuitenkin lämmin ja valoisa. Leirin kuvakansiossa
näemme hymyilevän Fanny Lindkvistin.
Herttileijaa! Nyt
painumme kerrassaan kauas historian syövereihin. Fanny Lindkvist on
varmaankin kolmen ikäinen ja leikkii parhaan kaverinsa, hieman
vanhemman Annikan kanssa. Syyssateista huolimatta tytöt leikkivät
ulkona kurahaalareissaan. Tien alta kaltevasti sukeltavassa
sadeojarummussa leikkiminen on moneen otteeseen kielletty, mutta
sinne tytöt taas menevät. Vielä keväällä kumpikin mahtui
konttaamaan ketterästi rumpuputkea ylös. Vesiliru juoksee
konttaajaa vastaan iloisena. Polvien ja tumppujen kastuminen kuuluu
asiaan. Kuva muuttuu kohtaa pahaksi. En tiedä haluanko nähdä sen.
Fanny ehtii etumaisena ylös ojan puolelle. Äkkiä Annika pysähtyy
tunnelin keskellä. Hän on kasvanut kesän aikana paljon ja
konttaaminen ahtaassa putkessa on hankalaa. Hän onnistuu jotenkin
taakse nojatessaan saamaan itsensä sellaiseen sykkyrään, ettei
pääsekään enää liikkumaan. Hän tukkii koko rummun. Estynyt
liike on ensimmäinen paniikin aihe, mutta pahempaa on luvassa. Pieni
Fanny näkee mahdollisesti jo ennen Annikaa mitä on tapahtumassa.
Veden iloinen liru ei pääse Annikan ohi vaan alkaa kerääntyä
tukoksen yläpuolelle. Mene hakemaan äiti, huutaa Annika. Fanny
haluaa auttaa Annikaa siinä paikalla, välittömästi, mutta
ymmärtää ettei voi tehdä mitään. Ainut mitä hän voi ja mitä
pitää tehdä on hakea äiti apuun, kuten Annika parkuu. Mutta Fanny
ei pysty. Pienen Fannyn järki ymmärtää täysin tilanteeen
vakavuuden, mutta hän ei pysty jättämään ystäväänsä. Mitä
jos hän kuolee sillä aikaa, on Fannyn ajatus. Hän joutuisi elämään
sen asian kanssa lopun elämänsä. Samaan aikaan Fannylle on yhtä
selvää, että Annikalle käy yhtä huonosti jos hän ei hae apua.
Mutta hän ei pysty jättämään ystäväänsä. Ehkä kohta
paikalle sattuu joku ohikulkija. Aikaa kuluu liikaa. Tuolla tulee
joku. Mutta se kääntyy pois. Vettä on paljon. Annikan itkevät
kasvot vesiraja kauluksella on viimeinen näky hänestä kun Fanny
lopulta juoksee parkuen pois paikalta, jättää ystävänsä ja se
tuntuu pahalta. Hän odotteli pitkään ja sekin tuntuu pahalta. Älä
itke Annika, ettei kyynelistä tule lisää vettä. Kukaan ei koskaan
lopulta ymmärtänyt asian lukuisista läpikäynneistä huolimatta,
mistä Fanny oikeastaan tarkalleen koki syyllisyyttä.
Tarkoitus ei mitenkään
ollut hätyyttää pirteistänne joulumieltä...Ai, vielä yksi kuva.
Muutama viikko ennen Fanny Lindkvistin toiviomatkaa remontin alla
olevaan Halsterbrookin kartanoon. Asiat ovat kohdallaan. Eräänä
päivänä hän saa pitkästä aikaa mieliteon käydä syömässä
kiinalaista. Hän ei ole sallinut itselleen paljoakaan pieniä tai
suuria iloja. Pähkinäkanaa soijakastikkeessa. Se on ehdoton
suosikki. Tilaus sisään ja vartin päästä annos pöytään. Nyt
nautitaan. Sisään astuu pariskunta. Tekevät tilausta. Mies
varmistaa tarkkaan, ettei annoksessa ole soijaa tai pähkinää.
Fannyn mielestä miehen käytös menee jopa uhkailun puolelle, kun
tämän kielenkäytössä esiintyy ukaasi 'tai muuten tarvitaan
ambulanssia'. Toki Fanny ymmärtää ruoka-allergian vaarallisuuden.
Kun pariskunnan pöytään tuodaan annoksia, mies yhä edelleen
tenttaa tenttaamasta päästyään ettei oli pähkinää tai soijaa
yhtään missään. Sitä ei ole yhtään missään, kerrotaan
uudestaan ja uudestaan. Kumpaakin on Fannyn lautasella. Fannyn annos
tehtiin keittiössä osittain samoilla välineillä kuin hänen
jälkeensä tulleitten. Kaikkien ruokailu keskeytyy hetken kuluttua
ja joskus myöhemmin ravintoloitsija joutuu vastaamaan vakaviin
syytöksiin. Ambulanssin valojen välkkeessä Fanny romahtaa takaisin
syyllisyyden kuiluun, josta hän on pitkän työn tuloksena päässyt
kerran ylös. Enkö minä saa haluta yhtään mitään ilman, että
se maksaa jonkun muun hengen, on hänen itsesyytöksensä, vaikka
tapahtunut ei ole millään tapaa hänen syytään. Tämä kuva
tönäisee hänet matkalle, jonka myötä hänestä tulee lopulta Saint
Urbainin tyytyväisin ja mukavin asukas. Pieni Fanny Lindkvist.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti