Halsterbrookin kartanon toinen Joulumysteeri 24/24; Loppu ja epilogi

”Rakkaat ystävät”, Lindkvist sanoi. ”On tullut aika koota kokonaisratkaisu meille osoitettuun Halsterbrookin kartanon joulumysteeriin.”

Huolimatta siitä, että hän oli mielestään suoriutunut selonteostaan aivan onnistuneesti, hänestä tuntui samaan aikaan, että hän oli tekemässä suurta virhettä, jättämässä tahallaan huomiotta aivan jotain keskeistä.

”Olemme saaneet koottua 24:stä vihjeestä 8 osatulosta. Ensimmäisen kirjaimen kohdallahan me emme vielä tarkalleen tienneet kumman valitsemme, 'y':n vai 'h':n, mutta kun huomioimme muut osatulokset, on päivän selvää, että uittokeksin kärjen tarkoitus oli viitata kirjaimeen 'h'. Loput saamamme ratkaisut voimme ottaa ensimmäisen kirjaimen jatkeeksi siinä järjestyksessä kuin olemme keränneet niiden vihjeet ja koonneet niiden perustella ratkaisut. Seuraavat kirjaimet 'a', 'l', 's', 't', 'e', kröhöm!” kielitieteilijä Lindkvist yskäisi suur'eleisesti. ”Öfföm-köfföm, kröhhö. Öh! No eikö se nyt asetu, öhöm. No niin, taidan voida jatkaa. Mihinkäs minä...Aivan niin, ja sitten samassa tasaisessa järjestyksessä kirjainyhdistelmät 'ro' ja 'ok'. Ratkaisu on, toistan, on toki aika lattea: 'Halsterbrook'. Kompakysymys tavallaan, että mikä on ratkaisu Halsterbrookin mysteeriin. Ja tuota, sellainen se oli. Täysin eheä, öhöm, ratkaisu ja kiistämättömästi, öh, perusteltu.”

Lindkvistin katse oli nauliintunut tämän omiin kengänkärkiin. Sitten hän alkoi ikään kuin keinua istuimellaan. Ehkä myös hieman täristä.

”Tiedän. Kyllä minä tiedän, että siinä on ihan pieni kauneusvirhe. Ehkä ihan, ihan pieni oikaisu. Tiedän, tiedän, tiedän!” hän karjaisi. ”Mutta eikö sen voi laittaa sen piikkiin, että juuri sillä kohtaa minä pökerryin, uuvuin siihen, että tajuntani työsti ylikierroksilla kaunista ratkaisua, jonka juuri napakasti ja perusteellisesti muotoiltuna teille esitin!? Hyvä on, hyvä on! Puuttuu yksi 'r' ja 'b'! Tai kirjainpari 'rb'! Eikö tuo muu muka riitä!? Ei yksi ihminen kaikkea pysty!” Hän huusi lauseen kerrallaan ulos kuin rääkäisevän uloshengityksen. Sisään hän veti ilmaa paniikinomaisesti ja laukoi seuraavan lauseen. ”Bee ja är! Mistä minä ne repisin mukaan!? Ärr ja bee! Brrrrrr! Ärrrrb!” Lindkvist päristi menemään välittämättä pätkääkään siitä mitä hänen matkakumppaninsa olivat näystä mieltä. ”Aivan niin, aivan niin”, hän sanoi nyökyttäen päätään leveästi hymyten. Hänen hyperventiloiva lauseenpäästövaihe oli hieman rauhoittunut. ”Keksin keksin keksin. Kekseistä keksin jakaa luvun 24 kolmella. Niinhän se meni. Mutta en pelkästään siitä, että keksiaiheisia vihjeitä oli kolme, vaan myös siitä, että meitä on kolme. Olin jo tutkimusretkemme alkuvaiheessa niin kovin onnellinen, että en ollut eksynyt tänne yksikseni, koska minulla on tapana joutua omien ajatusteni ja mielleyhtymien pauloihin. Tiellä kahdella oli tasapainottava ja rauhoittava vaikutus, jonka alaisena oli ylipäätään mahdollista, että löysin nämä hyvin perustellut ratkaisuni. Vai oliko se niin? Oliko se päin vastoin? Oli miten oli, minun ei ole mitenkään vaikea enää tässä vaiheessa tehdä myös se jakolasku...Viimeinen jakolasku. Olihan se vallan kummaa, että Te, Methykos, jo heti aulasalia tutkiessamme keksitte osittain leikillänne, että haarniskoja on kuusi ja että se on kuin kuusi merkityksessä puu. Näiden kahden eri asiaa tarkoittavien sanojen samanasuisuus on suomen kielen ominaisuus ja meistä kolmesta tuskin Te tai McLaren voisitte sitä ymmärtää. Suomalais-ugrilaisten kielten tohtori kylläkin. Niin, se viimeinen jakolasku...Se jakolasku, että meitä on kolme. Kolme jaettuna kolmella on yksi.”

Fanny Lindkvist nosti katseensa kahteen tyhjään tuoliin, joissa kukaan ei ollut kuunnellut hänen selontekoaan. Hän antoi periksi. Veti hiljaa hyväksyen maton itsensä alta. Luisui todellisuuteen.

Eilen iltapäivällä Buidchfennicin asemalle matkanneen junan vaunussa oli vain yksi matkustaja. Lamb Flight helikopteripalvelun pilotti Smith kyyditsi Halsterbrookin kartanolle yksinäisen matkustajan, joka kertoi vitsin, joka ei ollut pilotille mikään vitsi, mikä oli täysi ja odottamaton kohtalon oikku. Halsterbrookiin tunkeutunut muukalainen oli ollut vallan toimelias koko jouluyön. Mutta ei hän sentään täysin yksin ollut siellä koko joulua. Aamun kirkkaudessa Halsterbrookin kartanon pääovi aukesi. Pitkässä yöpaidassaan Fanny Lindkvist astui aamulla sataneelle lumipeitteelle vaaleanharmaata kuttua taluttaen.

”Arian. Sehän sinä olit. Se on kymriä, tarkoittaa 'hopea'. Matkaan hopea! Hop!” hän kannusti.

Vuohi löysikin kotiinsa. Fanny Lindkvist löysi tiensä Saint Urbainin hermoparantolaan.

Epilogi

Vielä jokunen kuvaväläys eri vuosikymmeniltä. Ensinnä menemme muutaman vuosikymmenen eteenpäin. Pääsemme seuraamaan Saint Urbainista tehdyn dokumentin haastattelua, jossa henkilökunnan edustaja esittelee joitain talon asukkaita. Hän kertoo, että tämä on Fanny, talon tyytyväisin ja mukavin asukas. Sukunimeä ei tiedetä. Hänet tavattiin aikoinaan joulun pyhinä maaseudulta hortoilemasta vuohta taluttaen tai vuohen taluttamana. Hän ääntelee enimmäkseen vain päristäen beetä ja ärrää. Hän pitää kovasti joulusta.

Historian kelanauhuri heittää meidät takaisin vuosikymmeniä taakse päin. Viimeinen kesä ennen kuin Halsterbrookin kartanossa alkoi iso remontti. Remontin alkuun asti kartano oli vuokrattu kansainvälisen taideterapiayhdistyksen kurssikäyttöön. Epämiellyttävissä huhuissa arveltiin, että koko remontti tekaistiin ajankohtaiseksi, jotta vuokrasuhde saatiin katkaistua. Viimeisen kesän leirillä tunnelma oli kuitenkin lämmin ja valoisa. Leirin kuvakansiossa näemme hymyilevän Fanny Lindkvistin.

Herttileijaa! Nyt painumme kerrassaan kauas historian syövereihin. Fanny Lindkvist on varmaankin kolmen ikäinen ja leikkii parhaan kaverinsa, hieman vanhemman Annikan kanssa. Syyssateista huolimatta tytöt leikkivät ulkona kurahaalareissaan. Tien alta kaltevasti sukeltavassa sadeojarummussa leikkiminen on moneen otteeseen kielletty, mutta sinne tytöt taas menevät. Vielä keväällä kumpikin mahtui konttaamaan ketterästi rumpuputkea ylös. Vesiliru juoksee konttaajaa vastaan iloisena. Polvien ja tumppujen kastuminen kuuluu asiaan. Kuva muuttuu kohtaa pahaksi. En tiedä haluanko nähdä sen. Fanny ehtii etumaisena ylös ojan puolelle. Äkkiä Annika pysähtyy tunnelin keskellä. Hän on kasvanut kesän aikana paljon ja konttaaminen ahtaassa putkessa on hankalaa. Hän onnistuu jotenkin taakse nojatessaan saamaan itsensä sellaiseen sykkyrään, ettei pääsekään enää liikkumaan. Hän tukkii koko rummun. Estynyt liike on ensimmäinen paniikin aihe, mutta pahempaa on luvassa. Pieni Fanny näkee mahdollisesti jo ennen Annikaa mitä on tapahtumassa. Veden iloinen liru ei pääse Annikan ohi vaan alkaa kerääntyä tukoksen yläpuolelle. Mene hakemaan äiti, huutaa Annika. Fanny haluaa auttaa Annikaa siinä paikalla, välittömästi, mutta ymmärtää ettei voi tehdä mitään. Ainut mitä hän voi ja mitä pitää tehdä on hakea äiti apuun, kuten Annika parkuu. Mutta Fanny ei pysty. Pienen Fannyn järki ymmärtää täysin tilanteeen vakavuuden, mutta hän ei pysty jättämään ystäväänsä. Mitä jos hän kuolee sillä aikaa, on Fannyn ajatus. Hän joutuisi elämään sen asian kanssa lopun elämänsä. Samaan aikaan Fannylle on yhtä selvää, että Annikalle käy yhtä huonosti jos hän ei hae apua. Mutta hän ei pysty jättämään ystäväänsä. Ehkä kohta paikalle sattuu joku ohikulkija. Aikaa kuluu liikaa. Tuolla tulee joku. Mutta se kääntyy pois. Vettä on paljon. Annikan itkevät kasvot vesiraja kauluksella on viimeinen näky hänestä kun Fanny lopulta juoksee parkuen pois paikalta, jättää ystävänsä ja se tuntuu pahalta. Hän odotteli pitkään ja sekin tuntuu pahalta. Älä itke Annika, ettei kyynelistä tule lisää vettä. Kukaan ei koskaan lopulta ymmärtänyt asian lukuisista läpikäynneistä huolimatta, mistä Fanny oikeastaan tarkalleen koki syyllisyyttä.

Tarkoitus ei mitenkään ollut hätyyttää pirteistänne joulumieltä...Ai, vielä yksi kuva. Muutama viikko ennen Fanny Lindkvistin toiviomatkaa remontin alla olevaan Halsterbrookin kartanoon. Asiat ovat kohdallaan. Eräänä päivänä hän saa pitkästä aikaa mieliteon käydä syömässä kiinalaista. Hän ei ole sallinut itselleen paljoakaan pieniä tai suuria iloja. Pähkinäkanaa soijakastikkeessa. Se on ehdoton suosikki. Tilaus sisään ja vartin päästä annos pöytään. Nyt nautitaan. Sisään astuu pariskunta. Tekevät tilausta. Mies varmistaa tarkkaan, ettei annoksessa ole soijaa tai pähkinää. Fannyn mielestä miehen käytös menee jopa uhkailun puolelle, kun tämän kielenkäytössä esiintyy ukaasi 'tai muuten tarvitaan ambulanssia'. Toki Fanny ymmärtää ruoka-allergian vaarallisuuden. Kun pariskunnan pöytään tuodaan annoksia, mies yhä edelleen tenttaa tenttaamasta päästyään ettei oli pähkinää tai soijaa yhtään missään. Sitä ei ole yhtään missään, kerrotaan uudestaan ja uudestaan. Kumpaakin on Fannyn lautasella. Fannyn annos tehtiin keittiössä osittain samoilla välineillä kuin hänen jälkeensä tulleitten. Kaikkien ruokailu keskeytyy hetken kuluttua ja joskus myöhemmin ravintoloitsija joutuu vastaamaan vakaviin syytöksiin. Ambulanssin valojen välkkeessä Fanny romahtaa takaisin syyllisyyden kuiluun, josta hän on pitkän työn tuloksena päässyt kerran ylös. Enkö minä saa haluta yhtään mitään ilman, että se maksaa jonkun muun hengen, on hänen itsesyytöksensä, vaikka tapahtunut ei ole millään tapaa hänen syytään. Tämä kuva tönäisee hänet matkalle, jonka myötä hänestä tulee lopulta Saint Urbainin tyytyväisin ja mukavin asukas. Pieni Fanny Lindkvist.

Halsterbrookin kartanon toinen Joulumysteeri 23/24; Konkluusio

Nukkumaanmenovalmisteluihin meni kolmisen varttia. Laitettiin lisävuoteita viereisistä huoneista ja sen sellaista. Iltapalaksi tai aamuyölliseksi joulupäivälliseksi heillä oli vierashuoneen tulisijan lämmössä kuumennettuja purkkipapuja, lisää kutunmaitoa, kylmänä juomana kolaa ja niille ketkä syödä saattoivat myös pähkinäsuklaatia.

”Olihan siinä vaiheikas vaellus sentään”, sanoi meklari.

”Niin oli”, vastasi Lindkvist, jonka mielessä 24:n huoneen sekatavaramarkkinat pyörivät kuin pallot lottokoneessa.

”On muuten hieno kakluuni”, McLaren totesi lisätessään pökköä pesään. ”Mutta jonkinlainen uusiokakluuni. Meinaan, että koottu vanhan kakluunin laatoista tämä pinta. Hieno puun konkelo kuvattu mosaiikkitekniikalla. Rakenneperinteitten fuusio tässä...” McLaren jatkoi, mutta Lindkvist oli jo ummistanut silmänsä ja meklarin sanat kuuluivat katkelmina kielitieteilijän puoliuniseen tajuntaan.

Uni. Uuni. Kakluuni. Uusio-fuusio. Puun konkelo, koon punkelo. Konkelokakluuni. Konklaavi? Uusio-konklaavi. Fuusio. Konkluusio. Se on johtopäätös. Johdatuksen päätös. Johdatus 24 osaisen kartan mukaan oli päättynyt. Johtopäätös. Päällä johdateltava tulos sirpaleisesta näkyjen kimarasta.

Uni vapautti Lindkvistin mielen arkijärjen kahleista ja alkoi järjestää irrallisia ja selittämättömiksi jääneitä seikkoja, joita koko mennyt aattoilta ja jouluyön aamupuoli oli havainnoitu. Hänen tietoinen mielensä oli nukkunut kenties vain tunnin, kun hän heräsi mielessään kirkas selite Halsterbrookin kartanon joulumysteerille. Methykos ja McLaren vetelivät sikeästi hirsiä. Hiiren hiljaa Lindkvist hiippali huoneesta vielä yhdelle ylimääräiselle lisävarmistuskierrokselle, jotta saisi selitteelleen varmistuksen. Hän kielsi huomioimasta kirkuvaa puutetta selitteessään, joka oli muuten aivan täydellinen ja ehyt.

Aamu valkeni vihdoin myös pimeän ja harmaan Halsterbrookin teitämillä. Methykosin ja McLarenin herätessä Lindkvist oli ollut jo pitkään hereillä ja tämä oli vain malttamattomana, suorastaan kuumeisesti odottanut pääsevänsä kertomaan, mistä kaikessa oli ollut kyse.

”Hyvät herrat! Olen onnistuneesti ratkaissut meille annetun mysteerin juonet!” hän julisti, eivätkä herrat Methykos ja McLaren tulleet saamaan hänen aloitettuaan puheenvuoroa. ”Pohjapiirros oli kuin olikin mysteerin vihjekartta ja kukin joulukalenterimme luukku sisälsi enemmän tai vähemmän selkeän vihjeen. Osa vihjeistä oli aivan ilmeisen yksinkertaisia, ehkä jopa liiankin yksinkertaisia, että niitä olisi huomannut ilman muita vihjeitä. Osa vihjeistä oli äärimmäisen tarkkaa ja uskaltavaa pohdintaa vaativia haasteita. Onneksi kuitenkaan mikään yksittäinen vihje ei ratkaissut kaikkea, vaan jokaiseen kokonaismysteerin osaratkaisuun viittasi useampi vihje, tarkalleen ottaen kolme vihjettä osaratkaisua kohden. 24 jaettuna 3:lla on 8, mikä tarkoittaa kahdeksaa osaratkaisua. Ihmettelette mistä keksin kolmijaon? Tietenkin ihmettelette, mutta tähän kolmivihjerakenteeseen annettiin oma vihjeensä, kuinkas muutenkaan kuin juuri kolmen ensimmäisen vihjeen myötä. Ne olivat kaikki kolme keksiaiheisia, mutta sitä seuraavat eivät. Tässä oli selkeä raja, joka puhutteli minua heti alusta saakka, kun näiden kolmen keksiyhteys hahmottui meille. Tietenkään en ollut kolmivihjejärjestelmästä oitis varma, mutta aloin pohtia muissa huoneissa nähtyä ja koettua kolmen kohteen ryhmissä. Melko nopeasti sain todeta olevani lupaavan ja vakuuttavan ratkaisumallin jäljillä. Alkupään vihjeet tahtoivat kertoa meille yksittäisiä kirjaimia, myöhemmässä vaiheessa kirjainpareja...” Lindkvistin ilme muuttui mahdottoman innostuneesta toviksi hieman vaikeaksi. ”...Ja tuota...Sitten on...Yksi semmoinen kohta. Mutta mennään nyt ensin tärkeinpään eli aloitetaan huoneista eli luukuista eli vihjeistä 1-3.”

”Oikeastaan kolmen keksivihjeen päätarkoitus oli juuri kertoa meille, että vihjeet tulisi tulkita kolmen kokonaisuuksina. Vihjeistä 1-3 emme saa suoraan selville kirjainta, joka meidän haluttiin löytää. Sen sijaan vihjekolmikkoon liittyi tämä konkreettinen löytö”, Lindkvist sanoi ja kaivoi esiin tukinuittokeksin kärjen. ”Tästä saa eri asennoissaan hahmoteltua useitakin kirjaimia. Kärkipiikki ylhäällä ja koukku oikealla se voisi olla tekstauskirjainten 'n' tai 'h', ylösalaisin siitä saa ainakin 'y':n. Näistä vaihtoehdoista pidin h:ta ja y:tä otollisimpina. Lopullinen valinta näiden välillä oli myöhempien löytöjen valossa varsin helppo.”

”Vihjeet 4-6: kerhohuoneen baari, tympeä tallipiha ja grammarin jankkaama Metallican single. Lähden liikkeelle kryptisimmästä vihjeestä, joka oli viimeinen eli grammariin liittyvä. Oikeastaan siinä oli kaksikin vihjettä samassa. Levysoitin jankkasi sanoja 'nothing else', 'ei muu' tai 'muu ei', miten sen nyt asiayhteydestään eristääkään tai siihen sijoittaa. Jos pohtii, kuten minä tein, sisältöä 'muu ei', tulee ajan oloon mieleen sen sisältöä jatkava käänteisilmaisu 'vain'. Siis ei muu kuin vain joku. Metallican laulussa lause olisi jatkunut jotakuinkin 'muu ei merkitse (mitään)' eli täydennysjakaumallisesti ajatellen 'vain joku merkitsee jotain'. Oli miten oli, tästä johdattelusta käteeni jäi lopulta sana-aines 'vain' ja, heh heh, kun sen laittaa siihen käteen, jolla maineikkaan grammarimme kampiavainta väännettiin, päästään vaikeaa polkua salaisuuden äärelle. Ajatelkaa: samassa kädessä avain ja 'vain'. 'Vain' sisältyy muotoon 'avain'. Vähentäkäämme tautologinen morfi 'vain' ja hopla! Jäljelle jää 'a'. Tämän voimme alleviivata vakaalla kädellä koko vihjekolmikon yhteiseksi lopputulokseksi, sillä kerhohuoneen baarissa oli A-oikeudet ja Te, Methykos, käppäillessänne tallipihan sivuja pitkin mittasitte sen alan 10 kertaa 10:ksi, mikä on sama kuin aari, jonka lyhenne on a. Lisäksi kryptisimmän vihjeen eli sen grammarista johdatellun oheisvihjeenä oli se, että kyseessä oli Metallican singlen a-puoli.”

Päästyään hyvään vauhtiin Lindkvist veti tässä välissä henkeä ja arveli, että Methykos ja McLaren pysyivät kiinnostuneina kärryillä. Sitten hän jatkoi: ”Seuraavat kolme vihjettä, 7-9, olivat kansliahuone, eläintentäyttäjän paja ja tämä majapaikaksemme hyväksytty vierashuone, jossa juuri heräilette. Voisitte, parahimmat Methykos ja McLaren heti luntata pitsiliinalla lepäilevästä Rubikin kuutiosta mitä kirjainta nyt käsiteltävät kolme vihjettä meille tahtoivat ilmoittaa, mutta kuunnelkaa toki ensin kaksi muutakin selontekoani. Otan jälleen käsiteltäväksi sen kaikkein kryptisimmän, jonka jälkeen kaksi muuta ovat läpihuutojuttuja. Eläintentäyttäjän pöytä ja arkkupakastimen yllätys. Kumpaankin liittyi muotilehti. Pöydällä oli Elle ja pakastimessa Vogue. Edellisen osamysteerin ratkaisun jälkitunnelmissa pohdin mikä näitä yhdistää ja erottaa. Annoin ajatukselle luvan leikkiä tuulessa. Leikistä palasi luokseni iloinen idea, että Vogue-lehti oli antanut nimensä myös tanssityylille, joka perustui lehden kuvien poseerauksiin ja niiden välisiin liikesiirtymiin. Tanssissa vahvana elementtinä, heh heh, ele-mentti, niin siis eleet ovat keskeinen osa tanssia. Siispä laitoin työmuistiin talteen sana-aineksen 'ele' ja koska sen lähtökohta Vogue oli pakastimessa, katsoin sen olevan lopputulokseen johtavassa yhtälössä miinusmerkkinen. Yhtälö oli muotoa 'elle' miinus 'ele', siis jäljelle jää 'l'. Hakekaamme tälle tukea kahdesta muusta vihjeestä. Kanslistin huoneen tulisija hormeineen näytti meistä kulmikkaalta saappaalta, mutta uudessa katsannossa se käy myös l-kirjaimesta. Ja niin käy tuo keskeneräisesti ratkaistun Rubikin kuution meitä katsova sivukin.” Toden totta, kuution värit muodostivat täsmällisen l-kirjaimen. ”Ja ettekö Tekin, McLaren maininnut, että Rubikin pulman ratkaisussa tarvitaan älliä? Eli l:iä.”

”Pälyilkää toki toisianne epäuskoisina selonteostani jos niin mielitte, mutta jatkan seuraavaan vihjekolmikkoon”, Lindkvist sanoi arvellen, että Methykos ja McLaren saattoivat pitää hänen puheita totuutta pakenevina. ”Vihjeet 10-12 sijaitsivat soitinhuoneessa, vaatturin verstaalla ja vierashuoneessa, jossa kohtasimme vähintäänkin omintakeisen, siveysvyötetyn Sherlock Holmesin vahanuken. Kuten tavaksi on näyttänyt tulleen, aloitan jälleen eniten päättelyä tai rohkeita arvauksia vaatineesta vihjeestä. Kyseessä on vihje, jota erikoisuutensa takia ensin kavahtaa ja tahtoo kiertää, että sitä ei tarvitsisi pohtia, mutta se jäi erityisesti mieleen ja mieli sitä itsekseen työsti. Arvaatte varmaan, että puhun vaha-Sherlockista. Miksi tällä oli siveysvyö, lienee isoin mielenrauhan tönijä. Pohdin tuota laitetta ja sen ominaisuuksia. Se oli suunniteltu naisihmiselle ja se oli lukossa. Nämä olivat ensisijaiset huomiot. Sitten vasta huomioin kenelle se oli puettu. Pohdin myös kenelle tietylle naiselle vyö oli mahdollisesti suunniteltu? Kuka hän oli? Kenen 'hänen' siveysvyö oli kyseessä? Sana 'hän', josta täällä englanninkielisellä seudulla on eri omistusmuodot kummallekin sukupuolelle: 'his', kun sana 'hänen' viittaa mieheen, 'her', kun se viittaa naiseen. Sana 'her' jäi kaikumaan mieleeni ja se kaikui myös osana Sherlockin nimeä. Siinä samassa Sherlock-nimi hajosi kappaleiksi s-her-lock, 'lock' niin kuin lukko, joka oli osa siveysvyötä. Kun riisumme Sherlockin 'hänen(fem)lukosta', jää jäljelle 's'. Älkää te, Methykos ja McLaren menkö pitämään minua nerona, vaan sitä joka tämän juonen on meille laatinut. Mieleni alitajuiset akselit tässä ovat tehneet uinuessani kaikkein suurimman työn. Mutta ratkaisuun 's' palatakseni, vaatturin verstaalla arvostelimme ankarasti sovitusnuken ylle pingotettua urheilutoppia, jonka pesuohjelappu liehui sen kauluksen alta. Lappuun kirjattu vaatekoko oli S. Soittohuoneen flyygelin nuottipaperin melodiakatkelmassa oli vain yksi sävel alennettu. Se oli E, alennettuna merkintä Eb, joka tunnetaan myös lausutulla nimellä 'es', joka ääntyy samaan tapaan kuin monissa aakkostoissa kirjaimen 's' nimi.”

Lindkvistin innostunut ryöpytys ei osoittanut laantumisen merkkejä. Päin vastoin, se yltyi. ”Vihjeet 13-15 sijaitsivat pitkässä tavaravarastossa, josta löysimme rikkonaisia tauluja, tallisiiven grillijuhlienjälkeisellä parveketerassilla ja ullakon golf-radalla. Aloitan rikkoutuneista tauluista. Erityisen kiinnostava oli intiaaniaiheinen teos, joka valitettavasti oli repeämien tärveltämä sekin. Siinä kulki vaakatasoon yksi aaltoviivamainen reikä ja pystyssä kaksi railoa. Ne alkoivat mielessäni muodastaa yhtenäistä kokonaisuutta kiinteytyen lopulta symboliksi, jolla merkitsemme matemaattista vakiota pii. Älkää peljästykö, hyvä Methykos. En aio pyytää teitä luettelemaan piin likiarvoa. Pii. Pii, pii, pikkunen lintu, heh heh, välikevennys. Taulunrievussa oli kuvattu intiaanien asumus eli tiipii. Poistamme siitä piin ja jäljelle jää tii. Kun makustelemme sitä foneettisilla makunystyröillämme ja pohdimme jälleen aakkostojen kirjainten nimien äännearvoja, huomaamme, että kirjain 't' lausutaan esimerkiksi englannissa 'tii'. Tarvitseeko edes selittää miten golf-radan pallonpidike eli tii tähän liittyy? Ja vielä vähemmän parveketerassin grilliritilällä lekottelevan T-luupihvin luun merkitystä?”

Lindkvistin ilme oli epävakaa. Hän halusi sekä kiirehtiä asiassaan eteen päin, että jarruttaa ennen rotkoa, josta hän oli ollut alusta asti tietoinen, mutta jolta hän oli soikaissut itsensä omasta innostuksestaan lumoutuneena. ”Seuraavat kolme vihjettä, arvon toverini, olivat huoneissa 16-18, joissa näimme gallerian mustavalkoisen taidenäyttelyn, kellarityrmän runoteoksen ja kanslistin asuinkamarin ikkunalaudan anatomisesti yksityiskohtaisen ET-pehmolelun. Alamme ruotimisen viimeksi mainitusta, joka hyödynsi hauskalla tavalla edellistä ratkaisua. Ei ollut mitenkään sattumaa tai lohkeaman aiheuttamaa, että ET:lle valmistetusta luurangosta puuttui luuta tietystä kohtaa. Se nimittäin puuttui jotakuinkin siltä kohtaa, josta naudan kyseessä ollen leikataan aiemmin näkemämme T-luupihvi. ET:ltä siis puuttui T-luu. ET miinus T on yhtä kuin E. Taidegalleriassa voimme vain syyttää laiskuutta siitä, ettei meille heti paljastunut, että taulut esittivät äänteen 'e' kuvia tai tunnuksia eri merkkijärjestelmissä. Kun merkkijärjestelmien nimet lukivat vielä taulujen nimikylteissä! Ensimmäinen taulu: piste tyhjällä pohjalla, Morse-merkistön 'e'. Toisessa taulussa pisteet muodostivat Braillen pistekirjoituksen 'e':n ja viimeisessä oli ASCII-standardin 'E'-merkin järjestysnumero 69. Tämä gallerian teoksista. Perusteltavana on vielä kellarin runokirjan yhteys 'e'-kirjaimeen. Siinä oman häiveensä ratkaisun löytämisen vaikeuttamiseksi loivat kehno valaistus, kirjan otsikon pieni präntti ja McLarenin lukunäkö. Te arvelitte kirjan nimeksi jotain muuta, mutta sen nimi oli Eksistenssikvanttorin peilikuva. Eksistenssikvanttori on predikaattilogiikan ilmaus, jonka merkki muistuttaa E.tä, jonka sakarat osoittavat vasemmalle. Täten sen peilikuva ei ole muu kuin 'E'.”

Lindkvist puri huulta sekä innostuksesta että seuraavan todistusaskeleen ottamisesta, sillä hän oli nyt saapunut sepustuksensa heikoimmille jäille, rotkon reunalle. Mutta hän aikoi ohittaa koko seikan. ”Tässä kohtaa seikkailuammehan tapahtui isoja muutoksia. Minä, tuota, pökerryin ja oli sitä ja tätä. Vuohi ilmaantui kuvioon ja niin edelleen. Myös mysteerin vihjekäytäntö muuttui siltä osin, että tahti ikään kuin kiristyi. Enää vihjekolmikot eivät viitanneet ainoastaan yhteen kirjaimeen kuten tähän asti, vaan kirjainpariin. Huoneissa 19-21 vierailimme kahdessa ateljeessä, joista ensimmäisessä tutustuimme japanilaista taidetta jäljittävään työaihioon ja toisessa Methykos koki Déspina Achladiótin muotokuvan kotoisaksi. Lisäksi jouduimme todistamaan upealla pelilaudalla luokattomasti pelatun Scrabble-session loppunäkymää. Toivon totisesti, että se oli vitsi. McLaren kertoi, että pelilauta oli ammatilaisturnausten PRO-Scrabble ja yhdessä Methykosin kanssa todistimme sen olevan kreikankielinen versio. Tässä vihjekolmikossa piti tarkastella hieman ristiin eri osavihjeitä. Déspina Achladiótin muotokuvassa oltiin Ron saarella. 'Ro' löytyi myös ammattilais-Scrabblen 'PRO'-etuliitteestä. Ensimmäisessä ateljeessä en saanut mieleeni mikä oli se hiragana-merkki, jota taiteilija oli uutterasti harjoitellut. Tiesin, että se on joku litaniasta la-li-lu-le-lo. Japanissa äänteiden 'r' ja 'l' ero on häilyvä ja niiden kesken tapahtuu vapaata vaihtelua. Paremman vainun salaisuuden selvittämiseen saikin muuttamalla litanian muotoon ra-ri-ru-re-ro, josta RO pomppaa esiin. Ja vielä viimeinen niitti PRO-Scrabble -vihjeen kautta. Jos nyt löydetty kirjanpari 'ro' otetaan irti PRO:sta, jää irralleen merkki P. Kreikkalaisessa aakkostossa sen nimi on rho tai rhoo, joka ääntyy jokseenkin kuten 'ro'.”

Lindkvist ei ollut vähään aikaan katsonut matkakumppaneitaan päinkään, sillä hän halusi välttää näiden ilmeet, jotka arvasi epäuskoisiksi tai vähintään kyseenalaistaviksi. Hän ei missään tapauksessa halunnut tulla kyseenalaistetuksi tai keskeytetyksi ennen kuin olisi ehtinyt todistuksensa viimeiseen virkkeeseen. ”Kolme vihjettä on vielä käymättä ja sitten on hurraahuutojen aika. Vihjeet 22-24 saimme huussiklosetista, kellosepän pajalta ja autotallista. 'Sehän käy!', Te huusitte herra McLaren, eikö niin, kun saitte sen museoauton käyntiin. Myös kellopajan kellot kävivät, jok'ikinen. Autotallin elokuvajulisteessa oli kuvattu Tuomion temppeli -elokuvan naispääosan hahmo laulamassa alkukohtauksen laulua. Näyttelijätär oli tiettävästi aina toivonut saavansa laulaa elokuvassa, mutta kun tämä toive vihdoin toteutui hän saikin tehdä sen mandariinikiinaksi, joskin laulun kertosäkeessä esiintyvä laulun nimi 'Anything goes' oli säilytetty englanninkielisenä. 'Anything goes' eli 'kaikki käy'. Käy, ehkä hieman eri merkityksessä kuin auton käynti tai kellon käynti. Kaikki käy eli rennommin sanottuna kaikki on ok. Vessan lattialla ollut julkkisjuorulehti oli myös nimeltään OK!, joskin siinä oli tuo huutomerkki. Siinä viimeinen kirjainpari ja koko mysteerihässäkän viimeisen osaratkaisun palanen, ok.”

Lindkvist halusi tietystä syystä yhä visummin väistää kumppaniensa katseita.

Halsterbrookin kartanon toinen Joulumysteeri 22/24; Pelilauta

”Täällähän on täytynyt selvästi oleskella kreikankielistä porukkaa!” totesi Methykos tarkastellessaan alakerran suuren salin pöydälle jätettyä Scrabble-pelilautaa. Sali oli numeroitu Halsterbrookin kartanon pohjapiirrokseen numerolla 21. Pelin aakkosnappuloissa oli käytetty kreikkalaista kirjaimistoa ja myös pelilaudan tekstien kieli osoittautui kreikaksi.

”Täyttä hepreaa minulle tuo kreikka”, sanoi McLaren. ”Mutta eipä ole mikä tahansa lauta tuo. Tämänkielistä en ole ennen tavannut, mutta muita olen. Tämä on ammattilaisturnauksissa käytetty PRO-Scrabble pelilauta. Kahden tuuman mahonkikorotus, eli tuo pohja on viitisen senttiä paksulti umpipuuta. Se tuo heti arvokkaamman vaikutelman. Vihreät ruudut ovat upotettua jadea, punaiset punahelmiäistä ja siniset safiiria. Upotusten saumaus on elektrumia, metalliseosta jossa on sotkettu yhteen kultaa ja hopiaa. Työn jälki on ensiluokkaista ja lauta iskunkestävä, joskin on kyllä huhuja, että tappion jälkeen on näitä joku saanut raivopäissään särjettyä.”

”Olkoon työnjälki ensiluokkaista, mutta se jolta peli on jäänyt kesken on pelannut täysin luokattomasti, mikäli minun kreikantaitoni mitään kertoo”, sanoi Lindkvist närkästyneenä.

”En ole pelannut tätä koskaan”, sanoi Methykos. ”Keksitäänkö tässä uusia sanoja vai mistä tässä on kyse?”

”Niin voisi luulla kun tätä katsoo”, Lindkvist sanoi ja jatkoi: ”Tässä tulisi muodostaa perusmuotoisia sanoja, myös monikot käyvät, siten että ne sopivat laudalle siinä jo olevien sanojen kanssa. Tätä lienee pelattu kielenhuoltoa vastustavilla 'talonsäännöillä'. Vai mitä mieltä olette sanasta - ja tämä on nyt vapaa käännös – 'nakutätinet'?”

”Nakutätinet?” McLaren makusteli. ”Siitä tulee ehkä mieleen tietynlainen nettisivu.”

”Jaa”, sanoi Lindkvist. ”Ja minulle tulee mieleen, että jos huhut kertovat vastaavia lautoja särjetyn tappion nostattaman raivon tähden, niin enpä ihmettele mikäli pelaajien demokraattinen konsensus on valistuneen vähemmistön protestista huolimatta hyväksynyt moisen sanahirviön.”

Lindkvist oli silminnähden tuohtunut, vaikka hän kielitieteilijänä hyvin harvoin närkästyi kielen rajojarikkovista tai niitä koettelevista ilmentymistä, koska muutos ja irtiotot ilmensivät kielen olevan elossa ja elinvoimainen.

”Olen lähes valmis antamaan ylen”, Lindkvist sanoi ja jatkoi: ”Ja saatan niin tehdäkin. Onneksi seuraava kohteemme, huone 22, on klosetti.

Se oli vessa kuten se länsimaisessa viitekehyksessä ja viktoriaanisen ajan perinnevivahteilla ymmärretään. Klosetti sijaitsi pienellä kulmakäytävällä, joka välitti henkilöliikennettä niin pienen salin, pikkukeittiön, kuin aulasalinkin välillä. Niin ja tietysti tuon klosetin. Pytty oli porsliinia. Paperiteline, käsipyyhkeen kannatin ja hana vipuineen messinkiä, hanan vipujen nupit tosin porsliinia. Pesuallas emaloitua rautaa. Kuparikehyksinen peili oli pieni ja soikea. Lattialla oli OK!-julkkisjuorulehden erikois-häänumero toukokuulta 2009.

”Pahin sonta näkyy lasketun lattialle”, totesi Lindkvist, joka ei liiemmin mahtanut arvostaa kyseistä painotuotetta. Kuitenkin lausunto oli melko kärkevä ja uskallettu Lindkvistiltä, joka seikkailun alkupuolella oli näyttäytynyt muille matkalaisille jokseenkin säyseänä persoonana. Toisaalta matka oli paljastanut juuri muutama huone sitten Methykosista Odysseyksen tavoin kotirantoja kaipaavan puolen. McLarenin luonteen uutena esiinnousevia piirteitä oli vaikeampi eritellä, ellei oteta lukuun tämän tuppisuisuutta, jonka oli aiheuttanut helikopterilento Buidchfennicin rautatieasemalta Halsterbrookin kartanolle.

Halsterbrookin kartanon joulukalenterimaisesti numeroidun pohjapiirroksen 24:stä huoneesta enää kaksi oli käymättä. Kolmikko Lindkvist, Methykos ja McLaren ei ollut tullut joulusuunnistuksestaan juuri hullua hurskaammaksi, pikemmin ehkä hurskasta hullummaksi. Huone 23 oli kolmannessa kerroksessa kartanon etelälaidalla, aivan sen kerroksen ateljeen naapurina. Ennen kuin taskulampun valossa nähtiin, mitä huoneessa oli, valloitti saapujien korvat kuin mekaanisen sirkka- tai kaskas-kolonian säksätys. Huoneen seinille oli ripustettu seinäkelloja ja vitjojensa varassa riippuvia taskukelloja. Niin ikään oli muassa uudenaikaisempia rannekelloja. Hyllyille oli aseteltu muita kellokojeita, joita ei voitu ripustaa sellaisenaan seinälle. Yhtenä rivinä seisoi myös sarja kaappikelloja omilla jaloillaan ja käkikellojen parvi piti pönttökokoustaan näiden vierellä. Huoneen keskivaiheilla ja ikkunoita vasten oli jokunen työpöytä.

”Ja vielä kellosepän pajakin”, sanoi McLaren ja vilkaisi omaa rannekelloaan. ”Nämähän näyttävät aivan oikeaa aikaa! Viisi yli puoli kaksi.”

”Joko kello on niin paljon”, kysyi Lindkvist, josta ajankulu oli ehtinyt saada hieman etumatkaa tämän ollessa tuuperruksissa.

”Kyllä se sen verran on”, McLaren totesi. ”Ja jok'ikinen kello mihin valon vain osoittaa käy samaa aikaa. Ja eikö sekin ole jo jotain, että ne ylipäänsä käyvät? Vanhimmatkin mekanismit hyrräävät kuin vasta valmiit tai juuri huolletut. Mitenköhän pitkään nämä ovat olleet täällä mestarin jäljiltä? Sitä herraa tai rouvaa olisi ilo päästä jututtamaan”, McLaren sanoi.

Methykosia olisi lähinnä kiinnostanut nähdä käkikellojen asukkaiden yhteispyrähdys kellon tasalyömällä, mutta sitä olisi pitänyt odottaa vajaa puoli tuntia. Kellot olivat saattaneet juuri viisi minuuttia sitten pitää kello puolen konserttinsa.

Viimeinen huone, erikoisen joulukalenterin lopullinen luukku, päättömän pasteerauksen päätepiste, tiettömän taivalluksen terminaali, numero 24. Se oli tallisiivessä. Talliin tullen tervehdittiin kuttua, jonka nimen Lindkvist totesi elikon kaulassa riippuvasta pienestä mitalilapukkeesta Arianiksi. Hevostalliksi rakennetun alakerran itäpäätyyn oli erotettu oma talli ja huoltotila peltiin puetulle hevosvoimalle eli autoille. Se oli siis autotalli ja -verstas. Ainakin meklari McLarenille viimeinen luukku oli kaikkein suurenmoisin näky, sillä tallin kruununjalokivenä komeili, jo ennen pölysuojapressun raottamista, vanha Vauxhall Velox, meklarin ensiarvion arvauksella vuodelta -27.

”Uskaltaako tätä edes katsoa”, McLaren sanoi silmät liikutuksesta kosteina. Vähä vähältä hän kuitenkin rullasi suojapressua pois autoaarteen yltä ja oli vain ajan kysymys milloin hän löytäisi itsensä konetta käynnistelemässä. Methykos ei ollut automiehiä, eikä hän löytänyt verstastallista juuri muuta kiinnostavaa kuin seinälle kiinnitetyt julisteet.

”Indiana Jones ja Tuomion temppeli”, Methykos totesi nähdessään elokuvajulisteen.

”Se on hurja elokuva”, sanoi Lindkvist. ”Tekijät olivat itse kauhistelleet kättensä jälkiä kuvatessaan sitä kohtausta, jossa kultistit laskevat liekehtivään kuiluun sen uhrin. Siinä oli kai osassa kuvia käytetty mekaanista nukkea, joka vääntelehti liian julman näköisesti syttyessään liekkeihin.”

”Minä pidin enemmän Kadonneen aarteen metsästäjistä”, sanoi Methykos.

”Minä en. Tämä oli parempi. Paras”, sanoi Lindkvist.

”Humpuukia kaikki”, sanoi McLaren, joka oli löytänyt jostain vanhanaikaiset ajurinlasit ja lentäjän nahkareuhkan. Samalla Veloxin kone ärähti käyntiin. McLarenin ilme oli leveälti tyytyväinen. ”Hittolainen! Sehän käy! Hyrrää vallan hurrrmaavasti!” McLaren huusi ollen selvästi oman joulunsa ihmemaassa. Lindkvist oli lähinnä mieli maassa, sillä viimeinen huone oli ollut jokseenkin pettymys. Häntä ei museoauton meteli miellyttänyt ja hän poistuikin tallin vanhaan puoleen kuttu Arianin seuraksi. Methykos haukotteli.

(Nakutätinet on aikoinaan todettu validiksi Scrabble-sanaksi pelaajien demokraattisessa konsensuksessa opposition protestista huolimatta.)

Halsterbrookin kartanon toinen Joulumysteeri 21/24; Kaksi ateljeetä

Halsterbrookin kartanon seinien sisältä oli paljastunut jälkiä monenlaisten toimenkuvien puuhista ja harrasteista. Kolmannen kerroksen lounaiskulman ateljeesta paljastui yhä uusia. Kielitieteilijä Lindkvistin, huonon matemaatikko Methykosin ja meklari McLarenin joulukalenterimaisena karttanaan käyttämään kartanon pohjapiirrokseen huone oli merkitty numerolla 19. Lindkvistin taskulampusta olivat paristot ehtyneet tyystin, eikä uusia ollut löydetty. Methykosin taskulamppu ei ollut vielä osoittanut hiipumista ja McLarenin LED-valaisin näytti pitävän LED-teknologian lupauksen äärimmäisen maltillisesta virrankulutuksesta. Näine valoineen heidän oli ateljeehen tutustuminen, sillä työmaavalojen siirtelyssä oli pysytelty lähinnä alakerroksissa.

Yksi viimeisimpiä ateljeessa työstetyistä aiheista näytti olleen japanilaisesta puupiirrostaiteesta ja kalligrafiasta ammentava työ. Maalaustelineessä olevassa harjoitelmassa oli jo melko taidokkaasti piirrettyjä bambunrunkoja ja lehviä sekä korkean kuva-alan reunassa kulkeva kirjoitusmerkkien ylhäältä alas luettava sarja.

”Taidokasta”, sanoi McLaren, joka tunsi taiteen jäljet ja suunnat. ”Mutta jos tämä tulisi kaupanteossa vastaan, niin hinnanrakennus toppaa siihen, että tekijä on mennyt käyttämään hiragana-merkkejä, kun kyllähän tässä kai tarttis olla perinteisemmät kanji-merkit käytössä?”

”Hyvä huomio!” totesi kielitieteilijä Lindkvist. ”Onneksi ei sentään ole erehdytty katakana-merkkeihin.”

”Kas kun ei katana-miekkaan”, sanoi Methykos ilkikurisesti, koska toisten jaarittelu eri kirjoitusmerkkien merkityksistä ei häntä juurikaan puhutellut.

”Toisaalta tässä tulee mieleen myös tarkoitushakuisuus”, sanoi Lindkvist ikään kuin ohittaen Methykosin kommentin. ”Merkkejä on tosissaan harjoiteltu”, Lindkvist jatkoi ja plarasi harjoituspaperinivaskaa, joka oli maalaustelineen vierellä olevalla pöytätasolla. ”Erityisen hankala on ilmeisesti ollut tämä, tuota, mikäs tämä nyt olikaan. Tämä omintakeisen vitosen näköinen. En nyt muista millään, miten se lausuttiin. La-li-lu-le-lo se ensimmäinen tavusarja meni ja joku niistä tämä muistaakseni oli.”

”Miksi atelieerejä on kaksi?” ihmetteli Methykos. Oli nähkääs vaihdettu jo kokonaan huonetta ja kerrostakin. Kolmikkomme seisaili toisen kerroksen kaakkoiskulman huoneessa 20, joka eittämättä oli aivan yhtä lailla kuvataideateljee kuin äskeinenkin tila.

”Tjaa, no siihen saattaa olla semmoinen selitys, että vuorokauden aika on hallinnoinut aikoinaan työtilojen valaistusta”, arveli McLaren. ”Eli missä suunnassa aurinko on tiettynä päivänhetkenä ollut, niin sen mukaan on tarvinnu valkata työtila jos on mielinyt nähdä mihin kohtaan taulua on pigmenttiä tällännyt. Tämähän oli paperin mukaan, hetkonen, kaakon kulma eli aamulla on voitu taiteilla täällä ja päivän mittaan siirtyä sinne kolmoskerroksen atelieeriin. Hyvä teoria, vaikka itse sanonkin.”

”Tämän minäkin tunnistan”, sanoi Methykos pienellä äänellä nurkasta, jonne hän oli hissukseen vaeltanut. ”Κυρά της Ρω.”

”Kyrá tis Ro?” toisti Lindkvist. ”Ron rouva?”

”Niin, tämä on Déspina Achladiótin muotokuva. Hänet on tunnistettvasti kuvattu nostamassa maamme lippua tankoon kotisaarellaan Rossa. Se oli hänen päivittäinen tempauksensa kelillä kuin kelillä. Saari on aivan Turkin tuntumassa, mutta kuuluu Kreikalle.”

”Ahaa”, myötäilivät McLaren ja Lindkvist kuvan sisällön avautuessa Methykosin selonteon myötä. Oli jotenkin hellyttävää huomata sosiaalisesti toistaitoisen ja matemaattisesti täystaidottoman Methykosin omaavan myös taiteesta vaikuttuvan puolen. Isänmaastaan muistuttavan muotokuvan äärellä Methykos ehkä poti koti-ikävää, eikä liennyt siinä mielessä kolmikon ainoa. Joulu kokosi tavallisesti ihmiset lähimpiensä luo.

Halsterbrookin kartanon toinen Joulumysteeri 20/24; Naapuri

”Ottakaahan tästä tilkka lämmintä maitoa”, kehotti meklari McLaren ja toi höyryävän emalimukin kielitieteilijä Lindkvistin saapuville. Lindkvist havahtui ja osasi muutaman pälyilyn jälkeen paikantaa itsensä oikeaan ympäristöön. Hänet oli tuotu lämmitettävänä olevan vierashuoneen vuoteelle virkenemään.

”Maitoa?” hän ihmetteli. ”Mistä te sitä oikein saitte?”

”Uudelta kaveriltamme. Siinä kohtaa kun Te pökerryitte, Methykos huudahti, että 'sehän on Joulupukki', mutta Te ette varmaankaan enää muista sitä?” McLaren sanoi.

”En muista. Vain sen kammottavan otuksen”, Lindkvist vastasi. ”Ja sekö oli Joulupukki? Tontun pituiselta se korkeintaan vaikutti.”

”Pukiksi arvelin sitä ensin”, sanoi Methykos. Olento oli ilmaantunut kolmikon näkyville rintapuoli edellä ja näyttänyt kaksijalkaiselta olennolta, mistä Lindkvist oli keksinyt luulla sitä leprekauniksi ja satyyriksi. Sittemmin Lindkvistin pökerryttyä se oli paljastanut sivuprofiilinsa ja kaikki neljä koipeaan. Methykos jatkoi oman arvionsa syntyä: ”Se kun näytti pukilta ja nyt on joulu.”

”Vuohi se kyllä oli, mutta ei pukki vaan kuttu. Kytkimme sen liekaan hevostalliin kun emme parempaakaan paikkaa keksineet. Saamme kiittää elukkaa maidosta” McLaren sanoi.

”Miten se on tänne joutunut?” Lindkvist ihmetteli.

”Jaa-a. Karannut varmaan lähimmältä tilalta. Muistuupa mieleeni eräs tapaus lapsuusajoilta, kun naapurissa jouluna sikaa tapettiin. Naapurin äijä oli sen totuttanut syömään kulhosta ja vei kössille viimeisen ehtoollisen. Sitten äijä kävi seisomaan sika jalkojensa välissä ja kohotti kirvestä armoniskuun. Ja tässä kävi toteen vanha sananlasku, että hyvin suunniteltu on juosten kustu. Koholle viedessä kirveen hamara kajahti siihen matalampaan kattoparruun. Äijä siitä piankin lyömään ettei sika ehtinyt huomata. Vaan valpastuihan se kössi salamana, käänsi päätä ja näki lähestyvän laakarin terän. Siitä käänsi sika kokonaan ittensä poikkisuunnin. Kirveenisku ensinnäkin kävi äijää sääreen ja kohta se äijä putosi sian selkään kun oli jo valmiiksi ratsastusasennossa seisoksinut. Äijä sikaa niskajouhista kiinni – ne oli maatiassiatkin ennen vanhaan oikein harjaniskoja – ja sika laukkaamaan ympäri lättiä. Tai se oli paremminkin semmonen kaikkien elikoitten ekumeeninen eläinsuoja. Syöttökulho nurin, kanat orrelta ilmaan, polle hermostuksissaan syömään tallista seinää, koira ottamaan karjusta ajon, kissa saamaan hepulin, ankka kaakattamaan, pässi murtamaan porttia, mulli teutaroimaan rumpusoolon maitotonkalla, peltiämpärillä, lypsyjakkaralla ja separaattorilla. Ei ollut niin harmooninen joulu kuin Beetlehemin eläinsuojassa ajalaskun alussa. Ja juuri niin kuin arvasitte, niin isännän sikarodeon puitteissa eläimistä vuohi ponkaisi seinän kautta kimmokkeella ikkunasta mäjelle, ne kun ovat aika eteviä poukkimaan niin luonnonmukaisessa elinympäristössään vuoristoissa kuin urbaanissa navettainteriöörissäkin. No se vuohi särki mennessään klasin ja raapi ittensä pahanpäiväsesti verille. Sikaa ei saatu hengiltä, naapurin äijän henki saatiin pelastettua poliklinikalla. Koira vaihtoi ajon sikakössistä haavakkovuoheen ja sinä jouluna naapuritalossa olikin sinappihuntu vuohikinkulla.”

Methykosin suupielestä valui kuola. Hän oli heti halunnut pistää Halsterbrookin kartanoon eksyneen vuohen lihoiksi, mutta McLaren oli toppuutellut tätä, vaikka alkoi olla itsekin nälissään. Methykos ei enää malttanut pimittää tarkkaan vaalimiaan evässuklaapatukoita, vaan nähtyään pökerryksiin heikenneen kielitieteilijän hän oli päättänyt rohjeta ottaa eväänsä yleiseen tarjoiluun.

”Tässä. Saatte vähän energiaa”, hän sanoi ojentaessan suklaata, nöyränä kuin valansa laiminlyönyt ritari, joka halusi hyvittää virheensä.

”Viekää se helvettiin!” karjahti neiti Lindkvist ja piiskasi kädellä Methykosin suklaapatukan kauimpaan nurkkaan. Lindkvistin tempaus oli täysin odottamaton ja huuto oli järkyttänyt kumpaakin tämän matkatoveria.

”Herran jestas! Ja frouvan kans!” päivitteli McLaren. ”Sietäisitte olla vähän kiitollisempi, neiti Lindkvist! Heti ollaan niin H.C. Anderssenin papu-patjan-alla-rinsessaa, kun herrat huolehtii neidin potemaan neidin itse itsepäisyyttään itselleen aiheuttamaa tajunkaikkoa! Ja vielä kun hankitaan viitlai-kuutlai trahteerattavaa, niin ei kiitoksen sanaa vaan tuittupäistä kitkanhiertoa vain lyö ilmoille hän! Ettes häppee!”

”Anteeksi. En minä hienostellakseni. Pähkinä vain...Aiheuttaa tuollaisen...En oikein siedä sitä” sanoi Lindkvist takaa täkin, jota hän veti kuin suojakseen ilmeisimmin pähkinältä, joka lukeutui Methykosin matkasuklaan perusominaisuuksiin ja ominaisperusteisiin.

”Jaa, olisitte heti sanonut!” sanoi McLaren ymmärtävään sävyyn. ”Johan sitä nyt joka toisella on joku ruoka-aine, joka lyö hapenkäytön ahtaalle ja naaman kirjavaksi, jos sitä erreytyy syömään.” Sitten McLaren palasi pikaisesti vielä aiempaan kertomukseensa: ”Jaajuu, se naapurin äijä, kun se oli siitä sikarodeosta ja vuohijahdista selvinnyt, niin sitten vasta jouti säärensä huoltoon vaikka veri juoksi jalkaa pitkin. Oli se niin häijy miehekseen. Ja ei voinu ikinä pyytää toiselta apua, ei siantappoon eikä oikein poliklinikalle pääsyynkään. Tuli nimittäin meidän pirttiin sitten ja kävi ovenpieleen istumaan, kun meillä oltiin päivälliselle alkamassa. Tarjottiin sillekin, mutta sanoi että oli justiinsa eilen syöny. Niin istui se vain siinä nurkassa. Kahvin lupasi kelpaavan, että hän joutaa sitä kyllä vuottaa. Välissä nousi penkiltä, että hän tuossa pihalla käy piipullisella mahorkkaa. Met loppasuut ruokapöydän äärellä ihmettelemään, että minkä tähen se pihalle piippua tupruttammaan, kun pirtissä sillon pruukattiin sekin työ tehä. Ei sillon ollu tupakointikieltoa edes mossen bensatankin sisäpuolella. Olisi ehkä tarvinnut olla, kun meinaan marokko-Martti kaupalla meni sytkärin kanssa tankista naftan määrää tarkistamaan. Se oli käynynnä Marokossa kerran niin kutsuivat sitä siitä lähtien marokko-Martiksi. Mutta se muutti taivatten valtakuntaan sitten kun tuli karkasi Ziposta tankkiin. Niin, niin se naapurin äijä siihen kahviin tultua oli jo käyny kolmatta kertaa pihalla piipulla. Mittään se ei virkkanut jalastaan koko aikana. No ei se tavallisesti puhunut senkään vertaa meillä käydessään. Se joipi ne kahvit – met emme muuten sitä kahvetta lopulta sittenkään täällä keittäneet. Aamulla, sen lupaan, aamulla teemme kunnon kahvit. Nyrkillinen puruja kullekin ja yksi yhteinen. Se lähti sitten takaisin kotia päin se naapurin äijä, niin porstuassa kumminkin käänty ja loihe lausumaan, että sitä hän vaan, että pitäs kyyti saaha. Että jalka on puol'poikki. Niin selvishän tuo, että paskat hää mittää piipulla ollut käynyt, vaan tyhjentämässä saappaan verestä ettei pirtin lankuille loiskunut. Kyllä me aika pian jo sitten uskottiin, että ihan tosissaan tämä meiltä apua pyysi. Siitä polille. Ne siellä päivystyksessä katsoivat, että hyvässä vaiheessa oli kuoliossa koipi. Polvesta poikki oli ukaasi. Niin se naapurin äijä otti sitä harjottelevaa päivystävää lääkäriä raiveleista kiinni, että hän ossaa sen koiven itekin katkasta ja sorvilla pyöräyttää ittelleen puujalan, että sen takia ei tartte välskäriä vaivata luusahaa terottamaan. Laittoivat sille sitten montaa lajia linimenttiä, antiseptiä ja muuta rokotetta eli opiaattia kaikilla mausteilla. Tokenihan se. Mutta olihan se vaan saatanan häijy ja julma mies.”

Halsterbrookin kartanon toinen Joulumysteeri 19/24; Avaruusolion ruumiinavaus

Vierailu Halsterbrookin kartanon joulukalenterimaisesti numeroidun pohjapiirroksen huoneeseen 17 tutustutti kielitieteilijä Lindkvistin, huonon matemaatikko Methykosin ja meklari McLarenin jälleen uuteen kartanon kerrokseen. Koska kaikki kerrokset alakerran ja kattotuolien välillä oli jo käyty, tarkoitti tämä etenemistä kellarikerrokseen. Kuka tietää miten syviin syövereihin muinaiseen maaperään ammoin rakennetun kartanon kellarikäytävät ja onkalot jatkuivatkaan, mutta uudelta ajalta alkaen vanhoja käytäviä oli rapattu umpeen ja käyttöön olivat jääneet lähinnä kellarin ensimmäisen tason tilat. Pohjapiirros tunsi kaksi kellariin johtavaa portaikkoa. Yhdet portaat sijaitsivat aulasalin leveän kerrosportaikon alla olevassa viistokattoisessa komerotilassa, johon pääsi sekä pienestä sivukäynnistä aulasalin puolelta, että kartanon pikkukeittiön puolelta. Toiset portaat kellariin löytyivät alakerroksen kaakkoiskulmassa olevasta huoneesta, jota oli naulakkoriveistä päätellen käytetty muun muassa juhlavieraitten päällystakkien, hattujen, hanskojen ja huivien vaatesäilönä, kansanomaisemmin sanottuna narikkana. Kumpikin portaikko johti omaan kellariosastoonsa, joiden tilat eivät olleet toisiinsa yhteydessä. Kartanon pohjapiirros johdatteli kolmikkoamme kellariin narikkahuoneessa olevan portaikon kautta.

Välittömästi alas saavuttua tuntui kuin olisi kulkenut vuosisatojen taa, vaikka huokuivat yläkerrosten tilatkin vanhoja aikoja. Ensinnä saavuttiin laajaan, pohjaltaan neliskanttiseen tilaan, jonka keskellä oli kannatinpylväs. Tilan katto koostui neljästä ristikaarin tuetusta osiosta. Porrasaukko oli tilan itäseinässä ja sen vasemmalla puolella oli kaksi pientä suljettua ovea, oikealla puolella yksi. Samanlaisia pieniä suljettuja ja mitä ilmeisimmin lukittuja ovia oli pohjoisseinällä omissa syvennyksissään kaikkiaan neljä. Pohjapiirroksen perusteella pikkuovien takana oli pieniä komeromaisia tiloja. Kenties niitä oli käytetty holvityyppisinä tavarasäilöinä, koska ovet näyttivät koostaan huolimatta olevan vankkaa tekoa. Ne jäivät nyt kuitenkin vähemmälle huomiolle. Porrasaukkoa vastapäätä länsiseinällä oli yksi muita isompi, sanottaisiinko että tavallisen kokoinen ovi. Huone 17 oli vasta sen tuolla puolen. Kaariholvatun tilan poikki kulkiessa Lindkvistin taskulampun valo alkoi selvästi hiipua.

”Paristot alkavat kai ehtyä”, sanoi McLaren. ”Pitää tutkia löytyisikö niitä ylhäältä lisää.”

”Pitikö sen juuri nyt, samperi, alkaa hiipua. Tämä ympäristö ei oikein viehätä minua”, Lindkvist sanoi.

Kolmikko astui seuraavaan tilaan isoimmasta ovesta. Sen takana oli pitkähkö huone tai lyhyehkö käytävä, jonka vasemmalla seinustalla oli kaksi kalteroitua soppea.

”Tyrmä!? Halsterbrookin kartanossa!?” hämmästeli Lindkvist.

”Erikoista kyllä”, kommentoi McLaren. ”Tämä etumainen on meidän kohteemme numero 17. Olisko täällä tavannut olla sen verran riehakasta juhlakansaa, että on tarvittu oma putkaosasto? Vai onko täällä joku vouti aikoinaan säilönyt kreivikunnan alueelta talteenotettuja maantievarkaita, salametsästäjiä ynnä muita vastaavia lainsuojattomia?”

”Epämiellyttävä löytö joka tapauksessa koko kalterihotelli”, sanoi Lindkvist, joka ei selvästikään halunnut tutkia kalteroitua sopukkaa yhtään tarkemmin. Myös Methykos oli sen näköinen, että odotti vain milloin lähdetään takaisin yläkerroksiin.

”Jospa minä sitten”, sanoi McLaren, joka ymmärsi yskän. Häkkituomioon viittaavasta olemuksestaan huolimatta sellin ovea ei ollut lukittu.

”Eipä tämä paljon muulta näytä tältä puolelta katsottuna kuin sieltäkään”, sanoi McLaren kalterien takaa. Seinän vierustalla oli kaita makuulaveri, jolla oleva pehmuste saattoi olla yhtä hyvin patja kuin täkkikin, siitä ei saanut oikein selvää. Pöytää ei sellissä ollut, mutta pieni jakkara ja potta kylläkin. Jakkaralla oli pieni vaalea kirja.

”Jaa, jaa. Lukumiehiä, tai -naisia, on täällä ollut. Luettu muutakin kuin tiilenpäitä. Mikäs tämä on ollut, nimi on aika pienellä printillä”, sanoi McLaren ja joutui turvautumaan lukulaseihinsa. ”Ex – hetkinen, mikä piru...Ex-intendentti-kanttorin peilikuva. Tämmönen näkyy olevan, runoteos. Omistuskirjoitus...” McLaren sanoi avatessaan sisäkannen esiin ja jatkoi: ”Hans Lancare, sekatyömies. Ja justiin niin kuin epäilin, varsinainen teksti on melkeinpä isommalla kirjasimella kuin kannen otsake. Otetaanpa ote ja luetaanpa lude”, McLaren lorutteli ja haki sopivaa näytepätkää kirjan alkusivuilta. ”Taitaa olla murrerunoutta, mutta minkä sille enää mahtaa kun se on jo kirjoitettu ja printattu. Tästä se lähtee: Onk olemas yks, vai eik ol olemas yhttä? Onk tämä magikka vai logikka? Olkko kumppa va, mut järk täsä häily ja vakavast. Mitä täsä voi ennä päätel ko päät tartte va pirel. Sellainen runo se”, sanoi McLaren ja paukautti kirjan kiinni. Valppaimmat lukijat tietävät mitä holvimaisessa kellarissa kajahtanutta paukausta säikähtäneen Lindkvistin käsissä olleille tavaroille tapahtui.

Ilmeisesti Lindkvistin verensokeriarvot olivat hiipuneet synkronisesti tämän taskulampun paristojen kanssa, sillä kun tämä oli koukistunut noukkimaan pudottamiaan tavaroita kellarin lattialta, hänet oli tarvinnut auttaa takaisin seisaalleen ja yläkertaankin hänet oli varmuuden vuoksi talutettu.

”Noo, nälkäinen eläin on aktiivinen”, hän sanoi hälventääkseen muiden huolen heikkoudestaan.

”Voitaisiin me välillä keskittyä ruoanhankintaankin ja palata myöhemmin mysteerien jäljille”, ehdotti meklari McLaren.

”Vielä mitä! Kiertokäyntihän on jo hyvällä loppusuoralla. Sanotaan näin, että jos jotain purtavaa sattuu tulemaan vastaan niin pidetään silloin tauko”, Lindkvist puolusti intoaan jatkaa kartanon pohjapiirroksen numeromysteerin tutkintaa.

”Suostukaa sitten edes korkkaamaan se vesipullonne, neiti hyvä. Joku tolkku pitää olla. Mehän teitä tässä joudumme muuten taluttamaan”, McLaren vetosi.

Lindvkist suostui juomaan kolmanneksen vesipullostaan, mutta ei yhtään enempää, koska halusi siitä jaettavan kullekin saman määrän. Methykos pohti missä vaiheessa hän julkeaisi tuoda esiin, että hänellä oli matkalaukussaan välipalaeväänä puolentoista litran kolapullo ja muutama pähkinäsuklaapatukka. Kun niitä ei ollut tullut heti paljastettua, oli kynnys asian sanomiseen vain kasvanut.

”Huone sataviis, saavu sinne siis, paa-paa diidad-dappaa, paa-paa diidad-dappaa...” McLaren lauleskeli, vaikka sen numeroista huonetta ei varmastikaan lukeutunut niihin 24:ään, jotka kartanon pohjapiirrokseen oli merkitty. ”Vaikea laulaa, jotta huone kaheksantoist, saavu sinne... Niin, mitäpä siihen riimitellä?”

Huone 18 oli se peräkammari, johon neiti Lindkvist oli luonut pikaisen tirkistyksen silloin kun kolmikko tutki kansliamaista huonetta 7, jossa oli kulmikkaan saappaan mallinen tulisija ja jossa tahditon Methykos oli kumauttanut kongia. Työmaavalo saatiin ulottumaan tähän kartanon alakerroksen lounaisimpaan kulmaan. Lindkvist ei voinut enää heikotukselleen mitään vaan kävi heti istumaan huoneessa olevalle vuoteelle. Vuoteen lisäksi pienessä asuinhuoneessa oli neliskanttinen pöytä, sen yllä seinällä hyllykkö ja edessä tuoli. Sängyn päädyssä oli tavara-arkku ja ikkunalaudan alla pesusoikko telineineen. Nurkassa oli vielä yksiovinen kapea vaatekaappi. Paljon oli saatu mahtumaan pieneen tilaan jo ennen ruotsalaista kalustemarkettia. Ikkunalaudalla istua tönötti pieni pehmomaskotti muutaman vuosikymmenen takaa. Se oli ET ja heti tuon huomattuaan Methykos ehti jo tarttua siihen. Hänen oli tarkoitus nostaa se ikkunalaudalta, mutta hän ja kaksi muuta saivat yllättyä kahmaisun seurauksesta. ET:n pää irtosi nuken vartalosta, joka jäi ikkunalaudalle istuksimaan. Pää ei irronnut kuitenkaan aivan yksinään, vaan sen mukana pehmolelun sisältä solahti esiin otuksen luuranko! Se jäi irvokkaana himmelinä keikkumaan Methykosin pitelemän pään jatkeena.

”Oho. En tiennytkään, että näissä oli rankakin”, Methykos hämmästeli, sillä hän itse oli omistanut pehmo-ET:n aikoinaan ollen tyystin tietämätön lelun anatomisista tarkkuuksista.

”Eikä kyllä ollutkaan”, sanoi McLaren. ”Näitä on nähty ja montaa sorttia on ollut ET:tä, niin ei varmana ole ollut luita yhdessäkään. Eikä nimen omaan tässä mallissa. Ihan tuttu tavara meikämeklarille.”

”No mitä tämä sitten tarkoittaa?” hämmästeli Lindkvist.

”Voi tarkoitaa paljoakin”, McLaren sanoi ja suki sänkistä leukaansa. ”Semmonen tulee tässä mieleen, kun täällä on nähty monen näköistä harrastepajaa, että joku on saattanut harrasteekseen tuunata pehmoleluille tukielimistöjä. Tämä näkyy olevan askartelukaupan palsapuuta. Hyvinkin on voinut olla kanslistin joutopuuha. Tarkkaa on jälki”, McLaren sanoi ja lukulasien sijaan kaivoi jo esiin suurentavan luuppinsa. ”Tämä on aivan täydellinen luuranko. Paitsi että, jhuu, katsokaapa. Tuosta kohtaa puuttuu luuta, ei koko luu, vaan melkein niin kuin olisi sahattu siisti pala. Tuosta kylkiluun selän puolen vaiheilta. Sitä rankaa siitä kanssa on otettu pois. Olisko lohjennut ja tekijä sahannut siistimmän jäljen ja aikonut liimata paikkapalan?” arveli McLaren, joka ainakin itse olisi lohkeaman suhteen toiminut siten. Mitään tekeillä olevaa paikkopalaa ei näkynyt lähettyvillä.

”Milläs me saamme sen nyt takaisin sukkaansa, Methykos?” McLaren sanoi. ”Siinä onkin pujottelemista kun on sormenluita myöten yksityiskohtia.”

Methykos ei tosiaan tiennyt miten luuranko palautettaisiin pehmolelun sisälle. Hän ei myöskään keksinyt miten se oli sinne alunperin saatu. Methykosin yrittäessä kokeilla luurangon mahduttamista pehmo-ET:n sisälle McLaren keskeytti tämän sanoen: ”Älkäähän nyt tosissanne yrittäkö sulloa sitä sinne. Veikkaan, että askartelija pahastuisi enemmän siitä, että Te särjette tuon hauraan tekeleen, kuin että jätämme sen siihen ikkunalaudalle rehdisti sellaisenaan.”

Kolmikko oli juuri aulasalin keskivaiheilla palaamassa satunnaiselta Ekstra Terrestiaalin eli ET:n anatomian oppituokiolta, kun heidän askelluksensa keskeytti pääsisäänkäynniltä kuuluva narina, jonka he osasivat aiemman perusteella yhdistää ulko-oven avautumiseen. Aulasalin työmaavalot valaisivat sisäänkäynnin suunnalta niin kirkkaina, että häikäisy esti erottamasta mitä sisäänkäynnin taholla tarkalleen tapahtui. Hetken kuluttua valopiiriin asteli jokin, joka sai McLarenin tekemään käsillään ristinmerkin, Methykosin tekemään ortodoksisen ristinmerkin vinolla poikkipuolalla ja evankelisluterilaisen kasvatuksen saaneen akateemisen ateisti Lindkvistin tekemään yhdistetyn haju- ja äänimerkin.

”Leprekauni!” Lindkvist huudahti kauhistellessaan valokeilassa poseeraavaa otusta, jota arveli iiriläisen kansantaruston pikku-ukkeliksi. Vaikka kuinka olisi toivonut, että olento olisi perääntynyt valosta ja poistunut näkyvistä ja näin ollen myös mahdollisesti olemasta, se vain pasteerasi aulan lattialla ja eteni muutaman askelen lähemmäs. Valo alkoi tällöin paljastaa siitä esiin aivan uusia piirteitä; pukinsorkat kuin antiikin panilla, faunilla tai satyyrillä. Pituutta sillä ei edelleenkään ollut ruokapöydän korkeutta enempää. Jo näkyivät myös paholaismaiset sarvennysät otuksen päälaella, kuin pienemmän pelsepuupin kruunun harvat sakarat. Vielä erottui otuksen pitkässä naamassa liehuva valkea parta ja pirullisesti kimaltelevat heijastinmaiset silmät. Näky oli liikaa Lindkvistille ja tämä pökertyi käsistään pudottamien tarvaroittensa päälle.

Halsterbrookin kartanon toinen Joulumysteeri 18/24; Lukuja ja numeroita

Halsterbrookin kartanossa oli neljäs kerros. Näin voitiin perustellusti sanoa, sillä niin kutsutun vintin huonekorkeus oli katonharjan kohdalla sama kuin varsinaisissa kerroksissa kauttaaltaan, ellei jopa hitusen korkeampikin. Katto oli myös niin loiva, että käveltävää huonekorkeutta riitti suurimman osan vinttiä. Tai ullakkoa tai miksi sitä nyt halusikaan kutsua. Sinne olisi aivan hyvin voinut lohkoa väliseinin lisää huoneita, mutta nyt tila oli kauttaaltaan avoin. Sitä lohkoivat vain valtavia kattotuoleja kannattelevien järeiden hirsipylväiden rivistöt. Ilmeisesti tilan avoimuus ja toisaalta tolpparivien muodostamat linjat olivat tuoneet jollekulle mieleen ajatuksen radasta. Pohjapiirrokseen oli katkoviivalla rajattu kahden tolpparivin välinen koko vintin poikki kulkeva pitkä suorakulmio, joka oli numeroitu numerolla 15.

”15 ei ole numero”, sanoi huono matemaatikko Methykos.

”Anteeksi?”, hämmästeli Lindkvist.

”Se ei ole numero, vaan luku. Luvut muodostetaan numeroista 0, 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8 ja 9. Mutta numeroita ei ole enempää”, Methykos sanoi ja ihmetteli miksi hän sellaista meni puhumaan kun ei osaisi kuitenkaan perustella sanomisiaan ja hän toivoikin nyt, että asia jäisi sikseen.

”Aivan”, Lindkvist sanoi. ”Siis jos kyse on meille tutusta länsimaisesta lukujärjestelmästä, varmaankin tarkoititte? Te varmaan osaisitte selittää nämä asiat paljon perusteellisemmin, mutta kyllä minäkin jotain tiedän matematiikasta. Sehän on vain kieli sekin.”

Methykos nyökkäili ja nieleskeli kuunnellessaan kielitieteilijän kommenttia ja pohti kuinka selviäisi nolaamatta itseään.

”Toisaalta kyllähän me puhumme esimerkiksi puhelinnumeroista ja sen semmoisesta”, Methykos keksi sanoa. Nyt hän toivoi, että kolmikon puhelimet eivät tulisi puheeksi, sillä hän halusi pitää oman puhelimensa nolon kohtalon jälleen noloussyistä salassa. ”Eli numero tässä merkityksessä kuin olemme sitä jo tottuneesti ja luontaisen vaistomaisesti käyttäneet lienee ihan pätevä termi”, Methykos sanoi hyväksyvästi.

”Vain maila puuttuu”, sanoi McLaren, joka haeskeli LED-valonsa kapealla kiilalla lähistöllä mahdollisesti lojuvaa pelivälinettä.

”Mikä maila?” Lindkvist kysyi.

”Golf-maila. Tässä on ollut putti- tai chippi-rata. Se on se pohjapiirroksen numero eli luku 15. Ja vieressä on ilmeisimmin ollut keilarata”, McLaren sanoi ja nyökkäsi seuraavaan pylväsriviväliin.

”Hyvin oivallettu hyödyntää tällainen vintti, jossa on paljon avointa tilaa”, arvioi Lindkvist.

”Eikä liikaa ikkunoita mitä särkeä palloilla. Minä en ilman kypärää iskisi chippiäkään tämmöisessä pylväspöpelikössä. Nimittäin kimpoilee varsin levottomasti jos ei pitkin rataa saa lyötyä. Sitä vaan ihmettelen mihin tämä harrastaja on tiinsä tökännyt?” McLaren pohti.

Lyöntipaikalla oli keinotekoinen alusta, mutta se oli kuin uusi. Siihen ei ollut istutettu kertaakaan golf-pallon pidikettä vaikka niitä lojui alustan reunalla pallojen vieressä.

”Ei mailaa, ei koelyöntiä. Ja ehkä parempi niin”, totesi McLaren ja kolmikko alkoi tehdä lähtöä takaisin alempiin kerroksiin.

Jos he olisivat tutkailleen golf-radan vartta pidemmälle, he olisivat totisesti havainneet harhapallojen tekemät syvät lommot pystyhirsissä. Niin ikään he olisivat nähneet hirsissä teräviä koloja ja raapaisujälkiä, jotka olivat jäänteitä yli vuosisata sitten käydystä miekkamittelöstä.

Oli jälleen kulttuurituokion aika. Tällä kertaa tarjolla oli kuvataidetta ja nyky- sellaista. Huone numero 16 oli jälleen kotoisassa toisessa kerroksessa, aivan päärakennuksen luoteiskulmassa. Galleria oli pitkulainen ja suurin osa tauluista oli sijoitettu sen pitkille sivuille.

”Kyllä näitä muutamaan miljoonaan saisi huudatettua”, arvioi meklari McLaren.

Gallerian päänäyttelyn muodostivat mustavalkoiset yksinkertaiset teokset. Yhdessä oli musta täplä muuten tyhjällä taulupohjalla. Sen vieressä oleva taulu oli pitkulainen ja muistutti ehkä hieman dominonappulaa. Kuvassa oli kuusi ympyrää, kaksi kolmen ympyrän pystyriviä. Ylimmän ympyräparin vasemmanpuoleinen ja keskimmäisen ympyräparin oikeanpuoleinen ympyrä olivat kauttaaltaan umpeen mustatut, muista oli vain huomaamattomat ääriviivat. Seuraavassa taulussa oli eläinradan ravun symboli tai vaihtoehtoisesti vain luku 69.

”Tämä on kyllä turhan karsittua ilmaisua. Joskus nimittäin nämä nykytaidehässäkätkin osaa olla ihan katsottavan näköisiä vaikka ne ei juuri mitään esitä”, sanoi McLaren.

Teosten nimet 'Morse', 'Braille' ja 'ASCII' olivat Lindkvistin mielestä kovin kiinnostavia, mutta hän alkoi huomata keskittymiskykynsä herpaantuvan nälän vallatessa mielialaa, eikä jaksanut ajatella asiaa sen enempää.

Halsterbrookin kartanon toinen Joulumysteeri 17/24; Lämpö ja vesi

”Oliko kerhohuoneen baarissa jotain kekseihin liittyvää”, tivasi Lindkvist matkakumppaneiltaan kannustaakseen näitä muistelemaan, mitä muissa tutkituissa huoneissa oli nähty. He olivat juuri saapumassa tilaan 13, joka oli pitkulainen tavaravarasto ison salin pohjoispuolella.

”Ei minusta”, McLaren vastasi. ”Vaikka hyvin voisi kuvitella baarissakin jotain purtavaa tarjottavan.”

”Pohdin vaan tätä kolmen ensimmäisen huoneen kantavaa teemaa; keksi, keksi ja keksi. Mutta millään en keksi mitään keksimäistä muista huoneista. Keksiteema ikään kuin katkeaa.”

”Ehkä pitää keksiä jotain muuta sitten”, sanoi Methykos ja avasi varastotilan oven.

Varasto oli kerran tehdyn edestakaisen kauttakulun verran tuttu. Nyt tilaa päästiin tarkastelemaan ensi kertaa työmaavalon valaisemana ja jo kohta piirtyi pitkää seinustaa vasten yksi tämän joulun toivotuimpia asioita, klapipino.

”Ja het' silleen lämmittämmään!” sanoi McLaren, joka suhtautui kolmikosta vakavimmin lämmityksen järjestämiseen. ”Tehhään niin, että te kaksi saatte ihan rauhassa tutkia tämän varaston loppuun -heh, kerrankin meikämeklari luovuttaa ylen helpolla varaston tonkimisen muille – niin minä käyn sytyttämässä valkean sinne mukavampaan vierashuoneeseen, missä oli se Rubikin kuutio, ei siihen missä oli se vaha-Holmes.”

McLaren lastasi hyvän nipun klapeja syliinsä ja kiirehti yläkertaan. ”Ai niin”, hän huikkasi vielä mennessään ovelta: ”Jatkossa kun kuljetaan tästä kerroksesta ylös, niin viedään aina sylillinen klapeja mukana.”

Suurimman tilan varastossa veivät päällisin nostetut pöydät ja istuimet. Pitkällä seinustalla oli myös valtavan suuria kulisseja, joihin oli maalattu erilaisia maisemia. Liekö kartanossa ollut joskus jonkinlaista seuranäyttämötoimintaa tai pienimuotoista elokuvaharrastuneisuutta. Tallinpuoleisessa päädyssä oli joitain hevostenpitoon liittyviä tavaroita. Erään pressun alta paljastui pinkka taulunkehyksiä. Osassa oli vielä isoja riiskoja rikkoutunutta taulukangasta ja niissäkin, joissa ei enää ollut jäljellä kangasta, oli kuitenkin merkkejä siitä, että niihinkin oli joskus ollut pingotettuna kaunista kuvaa kantava kangas.

”Joku ei ole ilmeisesti ollut taiteen ystävä”, arveli Methykos.

”Tai sitten taiteilija itse ei ole ollut tyytyväinen tekeleisiinsä”, Lindkvist sanoi. ”Harmi silti, olipa kummin päin tahansa. Tai ovathan nämä voineet mennä rikki aivan muustakin syystä kuin että nämä olisi tieten tahtoen särjetty. Katsokaapa vaikka tätä. Tämä on varmaankin ehjin näistä. Pahasti silpoutunut, mutta koko kangas on tallella. Tämähän on voinut pudota seinältä ja iskeytyä vaikka tuolinselkämyksen läpi.”

”Totta”, myönsi Methykos.

”Tässä on ollut intiaanikylä. Harmi että teos on särkynyt. Saisikohan sen vielä korjattua?”

”Tuskinpa. Tuolinselkämys on repäissyt tiensä suoraan tiipiin läpi. Tai mikä siitä nyt onkaan mennyt läpi.”

Taulun poikki kulki ylempänä yksi vaakasuuntainen repeämä ja kaksi siihen liittyvää pystyä railoa.

”Onneksi olkoon!” kajahti McLarenin huudahdus varaston ovelta. ”Tuli syttyi hyvin ja hormi vetää mainiosti. Niistä kun ei koskaan tiedä, varsinkin kun on ollut kylmillään tovin. Nyt kun vaan emme unohda käydä ruokkimassa tulta.”

Tiedote sai Lindkvistiltä aplodit, vaikka tämä olikin suhtautunut lämmityshankkeeseen jokseenkin huolettomasti. ”Voimmekin oikeastaan nyt viedä lisää polttopuita yläkertaan, sillä huone, tai oikeastaan tila numero 14 on tallisiiven toisen kerroksen päädyssä oleva parveketerassi.”

”Aijaha, siis ulkoilmaa vaihteeksi tiedossa”, sanoi meklari McLaren.

Terassiparveke oli lähes koko tallisiiven levyinen tasanne vierashuonekäytävän itäpäädyssä. Parveke seisoi korkeiden pylväiden kannattelemana ja sieltä olisi ollut upea näköala, jos maisemassa olisi ollut vähänkään näkemisen arvoista. Mutta vuodenaika oli lumettomuuttaan harmaa, räntäsade harmautti sitä lisää ja nyt jo laskeutunut pimeys vei senkin vähän näkyvistä. Työmaavaloa ei raahattu tänne asti, taskulamput saivat riittää.

Näkyviin osuvista merkeistä saattoi päätellä, että parveketerassilla oli viimeksi vietetty grillijuhlat. Tuuli vieritti tyhjiä oluttölkkejä pitkin tasannetta. Joku sipsipussi oli jumittunut reunakaiteen tyveen pääsemättä kollegojensa tavoin tuulenpuuskan mukana lennolle ilman paluulippua. Lähimetsien linnusto oli varmasti tehnyt parhaansa nokkiakseen siivoamatta jätetyn grillin kaikesta siihen tarttuneesta nokittavaksi kelpaavasta. Vain kalpeaksi päivettynyt T-luupihvin luu retkotti grilliritilällä, johon se oli unohdettu. Ritilän alapuolella tuhkasta törötti huonosti palanut makkarapaketin kuori.

”Saattaa olla viilenemään päin tuo ilma”, McLaren aprikoi. ”Tiedä vaikka saataisiin vielä lunta.”

”Mitä Te sillä ämpärillä?” kysyi Lindkvist. McLaren oli ottanut ämpärin mukaan keittiön komerosta.

”Niin, että jos sitä lunta kumminkin tulee, niin voidaan sulattaa siitä juomavettä. Tässä alkaa tulla piakkoin vakavat hetket jos ei juomavettä saada”, McLaren sanoi ja asetteli ämpäriä niin, että se ei tuulenpuuskassa kaatuisi ja että se toivottavasti keräisi edes hieman nyt satavaa räntää. ”Sanokaas Te, neiti kielitieteilijä, kun olen kuullut, että ammoisessa Rooman valtakunnassa oli sellainen kotia tai taloa eli asumusta tarkoittava sanapari kuin aqua et ignis?”

”Vesi ja tuli?” Lindkvist käänsi. ”Enpä ole kuullut tuollaista merkitystä, mutta aivan mahdollinen.”

”Ovathan ne tavallaan asumisen lähtökohdat. Tuli meillä on, vettä vielä tarttis saaha”, McLaren totesi.

”Niin, minulla on kyllä pieni vesipullo mukana. Jos Teitä janottaa”, sanoi Lindkvist, joka oli pimittänyt vesipullonsa olemassaolon tähän asti.

”Pihatien alta luikersi pieni puro”, sanoi Methykos. ”Huomasin silloin kun tulimme kopterilla.”

”Samoin”, sanoi McLaren. ”Turvataan siihen sitten jos ei muuta keksitä, mutta ei nyt viitsisi vielä sinne mennä kompuroimaan. Eikä näistä luonnonvesistä aina tiedä minkälaisen matokuurin saa syödä jälkeenpäin. Mutta eiköhän sitäkin keitettynä voida juoda. Ja sitten, no sanottakoon nyt, jos tekee pientä napsua mieli, niin voi olla, että minulla on jonkinlainen taskulämmin mukana.”

Grillin ja ruuantähteiden näkeminen oli tuonut mieliin myös ruuan ja sen puutteen. Nälkä ei ollut vielä yltynyt vaivaksi, mutta parvekevierailu jätti sen olemassaolon kolmikon välittömään tietoisuuteen.