Miekkailu salongin sivuradalla taukosi, mutta säilät jäivät valmiusasentoon vastustajiaan kohti.
”Todellakin, on jo aika selvittää koko tämä soppa, kun vain tietäisi mistä aloittaa?” pohti rouva Yodakopf.
”Minusta, minusta!” jatkoi pastori valitustaan, sillä juuri itselleen hän oli julkirippiä kaivannut.
”Olkoon sitten niin, pastori Macarone”, rouva Yodakopf sanoi.
”Kiitos olkohon...” pastori sopersi.
”Vai pitäisikö sanoa pastori Marrone?” rouva Yodakopf jatkoi yllättäen.
”Pitäisi”, pastori sanoi paljastumiseensa tyytyen, se oli puhdistava alku ripittäytymiselle. ”Niin, 'marrone', se on italiaa ja tarkoittaa ruskeaa, englanniksi 'brown'. Se olen minä, Isä-Brown.”
”Isä-Brown!” sanoivat kaikki muut yhteen ääneen, paitsi myhäilevä rouva Yodakopf.
”Mutta on vain sattumaa, että olen täällä näiden mitä ilmeisimpien tappotöiden tapahtuma-aikana. Saavuin tänne aivan muussa toimessa kuin rikosten ratkaisussa.”
”Paavin bulla”, sanoi rouva Yodakopf.
”Te siis näitte sen?” pastori kysyi.
”Se oli päällimmäisenä avoimeksi unohtuneessa pöytälaatikossanne, kun äsken virvoitimme Teitä huoneessanne”, rouva Yodakopf täydensi tyytyväisenä.
”Joo, kyllä se puhui jotain Vatikaanista”, Rönquistkin muisti.
”Sain tämän pyhän tehtävän suoraan Paavilta. 'Mene Cambriaan' - se tarkoittaa Walesia – 'Siellä on Halsterbrookin kartano, joka on rakennettu vanhan munkkiluostarin perustuksille. Sen kellareissa on yhä tiettävästi tyrmä, jossa säilytetään Pyhän Sanan Liiton Muiston Siunauksen kääröä...' Loput ohjeeni sain vasta matkan varrella tänne pimeyden sydämeen. Kellarin tyrmässä piti oleman isoja talikynttilöitä, joiden sisään piiloon munkit valoivat ammoisen pergamenttisuikaleen kaiken maailman valloittajien, uskonpuhdistajien ja muiden jalkapallohuligaanien pelossa. Minun oli siis määrä löytää kynttilät, sulattaa käärö esiin ja palauttaa se joululomien jälkeen Vatikaaniin, mutta kuinkas kävikään. Minä tumpelo olin juuri saamassa pergamenttiriiskaa heltiämään sulavasta kynttilästä, kun liekit hyppäsivät lehdykälle ja polttivat sen hetkessä näppejäni myöten tuhaksi!”
”Harmittaisi minuakin!” huudahti kapteeni Humscott ja käynnisti toviksi seisahtuneen kaksintaistelunsa hovimestarin kanssa. Kilkati-kalkati, klink, vraaaps, ka-tlang!
”Pastorilla on varmaankin kovat ajat nyt, mutta eikö meidän pitäisi perhana soikoon selvittää tuon pyssynpaukuttelijan arvoitus piakkoin?” tehtailija Rönquist sanoi ja joutui korottamaan ääntään miekankalistelun yli.
”Hiljaa jo, peijoonit!” tehtailija Rönquist sähähti miekkilijoille, jotka asettuivat jälleen uhitteluposeeraukseensa.
”Herra Deck, Te siis meinaatte, että nämä surmatut eivät olleet keitä he esittivät?” rouva Yodakopf kysyi.
”Basset ei ollut Basset, Pommelodge ei ollut Pommelodge, enkä minäkään ole Deck.”
Ihmetyksen ilmeet vallitsivat kuulijakunnassa.
”No eipä ollut Macaronekaan Macarone!” karjaisi kapteeni Humscott ja kalautti kerran hovimestari Artin miekkaa ihan vain härnäysmielessä.
”Mutta meitä kolmea yhdistää muutkin asiat kuin peitenimet”, Deck jatkoi. ”Me olemme kaikki omalla tavallamme lain tai virkavallan edustajia, tulemme kaikki Los Angelesista ja tulevaisuudesta.”
”Tulevaisuudesta, taas sitä puppua...” nurisi Rönquist, mutta Deck sai jatkaa.
”Basset, hah, otti peitenimen koiraltaan. Ei sen nimestä, vaan rodusta basset. Huijarin oikea nimi oli Columbo, rikostutkija. Onnistuin seuraamaan häntä samassa junassa Buidchfennicin asemalle asti, mutta siellä hän oli livetä käsistäni, kun kartanon ajuri lähti liikkeelle ennen kuin ehdin itse kyytiin. Malttamattomana lähdin yön selkään vaeltamaan vaunun jäljissä kohti kartanoa ja nuuduin aamuyöstä nietokseen, kunnes minut pelasti seuraavana aamuna kelpo rouva Yodakopf.”
”Puppua”, sanoi Rönquist.
”Mutta kiintoisaa”, kommentoi herra Daiva.
”HYS!” sähähti rouva Yodakopf ja herra Deck sai jatkaa.
”Sir Pommelodge, hah! Perry Mason, kuulitteko? Perry Mason, lakimies, L.A. Ties mistä tekaissut nimen Pommelodge, mokoma jäljittelijä!”
”Mitä Te hyvä mies meinaatte näillä järjettömillä väitteillä jäljittelijöistä ja korvikeihmisistä?” tivasi Rönquist.
”Niitä ne juuri ovat, replikantteja, keinotekoisia henkilöitä, jotka pyrkivät soluttautumaan keskuuteemme. Ja minun hommani, siellä mistä minä tulen, on jäljittää moiset ja poistaa ne.”
”Poistaa?” rouva Yodakopf kavahti.
”Ne eivät ole ihmisiä, rouva. Tämä ei ole tappamista, vaan poistamista” Deck selvitti.
”Hullu se on”, kuiskasi Rönquist.
”Tiedän mitä te ajattelette”, Deck sanoi.
”Mutta ettekö Te sittenkin karannut Saint Urbainista, herra Deck?” Rönquist kysyi.
”Kyllä. En. En ole herra Deck, vaan Deckard, Rick Deckard.”
”Descartes?” Isä-Brown kysyi.
”Ei, Isä, Deckard” Deckard korjasi, mutta koska nimien ääntämys oli lähes toisiaan vastaava he jäivät toviksi jankkaamaan joutavaa seikkaperää. Jankkauksen katkaisi Rönquistin jatkotiedustelu.
”Siis kummin se nyt oli: olitteko Te, Deckard, Saint Urbainin hourutalossa ja karkasitte sieltä vai ette?”
”Kyllä ne minut sinne sulkivat, kun eivät nekään uskoneet minun olevan kotoisin tulevaisuudesta”, Deckard vastasi. ”Paitsi tohtori Morig.”
”Hankala pala tämä asia, että miten nyt päättelemme eri aikakausien lainsäädäntöä toisina aikakausina, tai siis pikemminkin nyt ja tässä”, jaaritteli Rönquist ja asteli lähemmäs Deckardia.
”Laittakaahan jo se pyssy pois Deckard. Ottakaa vaikka tämä vastineeksi”, Rönquist sanoi ja ojensi nahkaista lompakkoa Deckardille. Deckard ei luopunut aseesta, mutta otti lompakon vastaan.
”Se on vasikannahkaa, miltä tuntuu, Deckard?” Rönquist kysyi ja asetteli samalla pöydältä ottamansa tyhjän hedelmäkulhon läheiselle persialaismatolle. Deckard räpytteli silmiään jotenkin epäuskoisen näköisenä. Rönquist siirtyi seuraavaan vaiheeseen.
”No niin, Deckard, tämä kulho tässä on aavikolla selälleen kellahtanut kilpikonna. Se ei millään ilveellä pääse takaisin jaloilleen ja Te ette auta sitä jaloilleen. Miksiköhän?”
Deckardin ilme näytti hätääntyneeltä.
”Ei ole totta. Se ei ole totta”, Deckard sopersi ja puisti päätään, mutta seisahtui sitten kokonaan ja sanoi: ”Rönquist, se on totta. Memento mori.”
Sitten Deckard vei aseen ohimolleen ja kajautti kaariholvatun ikkunan ruutulasiin punaisena valuvan joulukoristelun.
”Hän itse oli yksi niistä?” hämmästeli Isä-Brown.
”Vain jos uskomme, että hän oli tulevaisuudesta ja että hän ja ne kaksi muuta olivat keinoihmisiä!” tokaisi kapteeni Humscott ja yllytti hovimestari Artin kanssa käymänsä kamppailun jälleen käyntiin.
”Te otitte melkoisen riskin tuolla tempauksellanne, herra Rönquist”, rouva Yodakopf sanoi.
”No niin otin, mutta Deckard maksoi hinnan”, Rönquist vastasi.
”Rouva Yodakopf tarkoitti ehkä, että laitoitte myös itsenne tulilinjalle”, herra Daiva sanoi.
”Niinpä taisin tehdä”, Rönquist sanoi ja kääntyi sitten ärsyttävien miekkailijoiden puoleen: ”Lakatkaa nyt saakeli soikoon!” ja nämä lopettivat jälleen kinastelunsa, toistaiseksi.
”Älkäähän nyt sentään räyhätkö tuollaista kieltä, herra tehtailija”, rouva Yodakopf moitti ja haisteli sitten lähi-ilmaa: ”Tehän kehtaatte olla humalassa aattoiltana!”
Sitten pyylevä herra Daiva otti Rönquistin kiiluvien silmiensä otteeseen.
”Vodkaa, eikö totta?” herra Daiva kysyi Rönquistiltä. Tämä ei vastannut mitään.
”Tiedättekö Te tästä Rönquististä jotain erikoista?”, rouva Yodakopf tiedusteli nähdessään millä tavoin herra Daiva pälyili Rönquistia.
”Kenties, mutta jos arveluni pitävät paikkansa, kyseessä on kummallinen mysteerio, joka pitää ehkä jättää selvitettäväksi myöhempänä ajankohtana. Kun taas sitten Te, hyvä rouva, Teidän salaisuutenne ei ole kauaa salainen.”
”Salaisuus? Minulla?” rouva Yodakopf kummasteli, mutta näytti ennemminkin kiinnostuneelta kuin häkeltyneeltä.
”Mikä salaisuus kelpo rouva Yodakopfilla muka olisi?” kysyi Isä-Brown.
”Ei mikään. Tai juuri se. Yodakopf, siis”, herra Daiva arvuutteli ja jatkoi: ”Rouva Yodakopfilla ei ole salaisuutta, koska häntä ei ole. Mutta neiti Marplella on!”
”Herra Daiva, kuinka Te...?” paljastuksen kohde kysyi.
”Antakaahan kun selitän”, herra Daiva aloitti ja näytti neiti Marplelle keskisormea. ”Eikö tämä olekin teidän sormuksenne?”
”On, miten ihmeessä se on Teillä?”
”Sen löysin varhain aamulla ala-aulan lattialta aivastusta asetellessani.”
”Muistan tilanteen; keskustelin portaiden puolivälissä nyttemmin edesmenneen lordi Bassetin eli Columbon kanssa.”
”Juuri niin.”
”Kaiketi sormus katosi lattialle aamulla kun raahasimme hangesta pelastettua Deckardia sisälle. Sain sen sormuksen joskus lahjaksi, sisään on kaiverrettu nimikirjaimeni. En ole juurikaan pitänyt sitä sormessani, mutta nyt peiteroolini kaipasi jonkin vihkisormuksenkorvikkeen. Mutta ette Te nyt sentään nimikirjaimista näin paljoa voinut päätellä, herra Daiva”, neiti Marple totesi.
”En sentään toki. Tarvittiin pieni sattuma, aavistus ja oivallus. Isä-Brownin tänään pökerryttyä huoneessaan Te juoksitte käytävälle ja tohkeissanne kaaduitte sillä seurauksella, että helmikorunne hajosi ja helmet levisivät matolle kuin marmorikuulat, siis 'marble', joka tietenkään yksissään ei todistanut mitään, mutta se antoi sopivan virikkeen kohti 'marplea'. Ja kun minulla oli jo sormus hoteissani, minun tarvitsi vain-”
”Käyttää pieniä harmaita aivosolujanne!” karjaisi kapteeni Humscott, hyppäsi ikkunalaudan kautta kattokynttelikköön roikkumaan ja pieksi miekallaan kohti sivupöydälle noussutta hovimestaria. Riehakkaasta näytöksestä huolimatta riippuvaleukaiset naamat tuijottivat nyt kaikki intialaisherraa, joka ei kenties hänkään ollut sitä miltä näytti, paitsi kylläkin pyylevä ja viiksekäs.
”Kröhöm”, juhlien uusi kiintopiste kröhäisi, ”Ette arvaakaan kuinka vaikeaa oli esittää ottavansa todesta Columbon surkea franskalaisaksentti. Hmm, enpä osaa arvata mistä kapteeni minut keksi”, hän sanoi ja kääntyi kattokruunussa yhä heijaavan Humscottin puoleen.
”Ensinnäkin viikset!” kapteeni tokaisi ja sivalsi intialaisherran komeat, mutta keinotekoiset viikset miekalla pois tämän naamalta, suih! Tekoviiksien alla oli aidot, kippurat belgialaisviikset. Kapteeni jatkoi: ”Olemmehan me toki nähneet kuinka Te alati suitte ja kohennatte mahtavaa viiksistöänne, mutta minä epäilin jo pitkään, että niillä yritetään peittää jotain, vaikka en tietenkään voinut heti päätellä, että niillä peitellään niitä itseään: viiksiä!”
Tekoviiksien poistoon liittyvää esimerkkitapausta reaktionomaisesti toistaen kapteeni teki uuden hyökkäyksen intialaisherran viiksistöön ja aivan vahingossa silpaisi aidotkin viikset sijoiltaan, swiuh!
”Merde!” viiksetön parahti ja koetti hakea karvaista ylpeydenaihettaan joka puolelta kasvojaan, suotta. Viikset olivat tältä kasvukaudelta menetetyt ja kasvojen peiteväri oli nyt lisäksi sormenpiirtojen kirjailema.
”Hups, anteeksi”, kapteeni sanoi ja jatkoi sekä miekkailua, että puhetta: ”Viiksiepäilys ei vielä sellaisenaan riittänyt, mutta tänään saapuessani portaiden yläpäähän - juuri ennen neiti Marplen kompastumista - sain lisävahvistusta viiksihommalle, koska näin niiden hieman repsottavan. Samalla kiinnitin jostain syystä aivan uusin silmin huomiota herra Daivan kirjavaan vaatetukseen ja huomasin, ettei siinä ollut laisinkaan harmaata, kaikea muuta kylläkin ja runsain mitoin. Kun sulkee pois kaiken mahdottoman, jäljelle jää vain totuus. Harmaa puuttui. Se oli avain totuuteen. Avain, joka sopi myös herran nimen näköiseen lukkoon; Harma Daiva. Pelataan vähän kirjainten kanssa ja se on harmad aiva ja sitten harmaat aivo-... Ja kappas, tässä meillä on tunnettu belgialainen etsivä, Hercule Poirot!”
”Vai sillä lailla”, Poirot sanoi ja alkoi laapia ylleen vyötettyjä vaatekankaita päältään.
”Niin se meni. Antakaahan meidän nyt miekkailla rauhassa!” kapteeni kajautti ja palasi takaisin permantomiekkailuun lattialle.
”Tehän vallan nokkela mies olette, kapteeni Humscott”, kehui neiti Marple hieman piruillen.
”Kiitos, kiitos. Pisto, pisto”, kapteeni hoki Marplelle samaan aikaan miekkailuaan selostaen.
”Ja olette kyllä jaloistanne ketterä kuin hämähäkki ja jäntevä kuin mikä, mutta minkähän laivan kapteeni Te luulette olevanne noine ohuine ranteinenne ja aivan liian siivoine puheinenne? Ei tuollaisilla käsivarsilla vedetä köyttä eikä väännetä kättä. Ne taitaisivat sopia paremmin vaikkapa viulunsoittoon, vai oletteko jo piikittäneet käsivartenne niin tärviölle, ettei sekään onnistu, Holmes?”
Miekkailutilanne jäätyi nyt täysin.
”Noh, neiti on hyvä vaan ja selittää”, Holmes sanoi.
”Edesmennyt Columbo kertoi aamulla portaissa keskustellessamme Teidän pitäneen häntä hereillä pitkin yötä jatkuneilla kovaäänisillä höpön-löpö-puheillanne, ikään kuin huutaisitte unissannekin. Nythän Te ette edes kaikissa puheenvuoroissanne ole huutanut? Se ei siis ole krooninen tapa, vaan jokin tottumus, mutta niin vahva tottumus, että tunnutte noudattavan sitä kuin se olisi kiinteä ominaisuutenne. Erityisesti Columbon puheista jäi mieleeni yksityiskohta, että oli kuulostanut kuin olisitte puhutellut peuraa ja tiedustellut mitä sillä on yllään. Tämä seikka jäi mieleeni ja nyt se palautui viimein kirkastuneena. Columbo kuuli väärin, kenties se johtui Atlantin-välisestä aksenttierosta, tiedä häntä, mutta hänen kuullessaan 'peura, mitä on yllä' (deer, what's on?) Te sanoitte kuitenkin 'parahin Watson' (dear Watson). Ikä on kohdellut parahinta tohtori Watsonia ankarammin ja hänen kuulonsa on melkein mennyt, niin että Te, Holmes, joudutte karjumaan hänelle aika lujaa ja se tottumus tuppaa jäämään arkipuheeseennekin. Tohtori Watson on ollut kaiken aikaa huoneessanne.”
”Totta joka sana”, Holmes totesi. ”Joko nyt saa miekkailla?”
”Kertokaa silti”, kehotti neiti Marple.
”Tänään ennen kompastumistanne, kiinnitin erityishuomiota Rönquistiin, kun tämä yritti salaa juoda taskumatistaan votkaa. Rönquistin taustalla oli taulu E.R.Halsterbrookista istumassa palmun alla ja minulle tuli pakottava tunne – jok'ikinen pieni ja harmaa aivosoluni huusi yhtä ääntä kuin sympaattinen hiirilauma, että 'Palmu! Vodkaa, Komisario Palmu!' Vaikka sellaista henkilöä en tunne enkä tiedä. Ja pienet harmaat aivosoluni eivät koskaan erehdy.”
”Sitähän tässä on itsekin tullut mietittyä, että mitä helvettiä minä tässä ajassa ja asiayhteydessä teen, ja vielä ruotsalaiseksi tekeytyneenä”, pohti Palmu ääneen.
”Se vasta onkin hyvä kysymys”, huomioi miekkailunsa lomasta Sherlock Holmes.
”Tässä alkaa tosiaan pohtia ihmisyyden ja olemassaolon kysymyksiä. Ja sitä, että ollaanko tässä oikeastaan tuota samaa sakkia, joiden Deckard katsoi olevan kotoisin tulevaisuudesta. Sinnehän minäkin selvästi sijoitun. Hitto soikoon” Rönquist noituili.
”Ehkä se jääkin ikuiseksi mysteeriksi”, pohti neiti Marple.
”Pohtikaamme sitten mielummin sitä kysymystä, joka on yhä ratkaistavissa”, kehotti Holmes.
”Mitä niin?” Palmu tiedusteli.
”Te pohditte äsken omalta kohdaltanne mitä ihmettä teette täällä, Palmu. Laajennetaanpa hieman katsantoa ja pohditaan miksi me, rikosten ratkonnan erikoistoimijat olemme kootut tänne kartanoon keskellä ei mitään?”
”Niin”, havahtuivat muut pohtimaan.
”Ja jos ajattelunne ehtii siihen, että kaiken taustalla voisi kenties olla jokin juoni, voitte alkaa pohtia mistä semmoinen juoni sitten on peräisin”, Holmes johdatteli, kunnes hitaasti, mutta vääjäämättömän varmasti jokaisen katse kerääntyi Holmesin miekan kärjen osoittamaan hovimastari Artiin.
”Art, Artie”, hoki Holmes. ”Pieni ero kirjoitusasuun ja Artie on Arty. Siihen ei tarvitse lisätä kuin 'mori' ja edessämme on vanha veriviholliseni ja vainolaiseni Moriarty!”
”Hah!” Moriarty naurahti ja heilutti miekkaansa kiivaammin.”Minua ei oikeastaan edes kiinnostanut miten tässä lopulta kävisi”, Moriarty sanoi.
”Vaikka teit niin pätevän pohjatyön. Deckard, Columbo, Mason”, Holmes lateli. ”Tehän olitte kai Deckardin mainitsema tohtori Morig? Teitä hän tarkoitti myös jäähyväissanoissaan 'memento mori'.”
”Jep. Kaikki minun luomuksiani. Löytöjä Saint Urbainin hullujenhuoneelta jokainen. Soluttauduin sinne naamioituna valeylilääkäriksi ja ohjelmoin nuo kolme värikkään tarinaluomukseni pelinappuloiksi. Ennen heidän vapauttamistaan sain teidät kaikki houkutelluksi viettämään Joulua tänne. Deckardin oli tarkoitus nitistää jok'ikinen vähin erin ilman, että minun olisi tarvinnut edes liata käsiäni.”
”Ongelmasi, Moriarty, oli se, että tunnistin sinut välittömästi, mutta sinä et minua, koska esitykseni oli niin mahdoton ja onnistuin salakujettamaan Watsonin tänne huomaamattasi.”
”Niinhän sinä luulet. Minähän se teidät kaikki tänne sentään houkuttelin! Enkö muka tunnistanut sinua, hah! Varmaankin luulet myös voittavasi minut miekkailussa?” Moriarty tivasi.
”Takuulla”, Holmes tokaisi.
”Mutta se jää meiltä näkemättä, hyvästi Holmes!” Moriarty sanoi ja tempaisi kesken rehdin miekkakamppailun perstaskustaan pistoolin ja osoitti sillä Holmesia. Mitään ei ollut tehtävissä laukauksen kajahtaessa. Moriarty kiepsahti kippuraan lattialle. Holmes kääntyi kiivaasti salongin oviaukon suuntaan, jossa tohtori Watson seisoi savuava pistooli kädessään.
”Eip kannata puhhuu miulle mittee, minen kumminkaan kuule!” Watson sanoi.
”No, Palmu, kuoleva mies kysyy, kyllä hänelle pitää vastata”, opasti Holmes.
”Tämä sormushan siellä takassa oli”, Palmu sanoi ja esitteli sieltä poimimaansa jalokivisormusta.
”Minun sormukseni!” Poirot hihkaisi ja jatkoi: ”Tai yksi niistä. Tai oikeastaan herra-Daiva-valepuvun sormuksiahan ne. Mutta miten ihmeessä se takkaan oli joutunut? Itse kadotin sen silloin aamulla kun aivastin aulassa. Silloin kävi nimittäin niin, että aivastaessa tekoviikseni tippuivat aulan lattialle. Niitä poimiessani taas yksi sormuksistani lipesi sormestani. Huomasin sen kyllä jo silloin, mutta minulla oli siinä hetkessä liian kiire huolehtia tekoviikset takaisin naamaani ja tulin vasta myöhemmin uudelleen hakemaan sormusta. Luulinkin löytäneeni sen, mutta löysin silloin neiti Marplen sormuksen. Miten siis minun jalokivisormukseni päätyi salongin tulipesään? Ja miksi Palmu sen tonki sieltä?”
”Tuohon viimeiseen kysymykseen minä kyllä osaan vastata”, Palmu sanoi: ”Yksinkertaisesti, se oli kivan näköinen ja halusin sen muuten vaan.”
Moriarty oli jo lähes vainaja, mutta haukkoi vielä ilmoille, että: ”Arvelenpa, että sormus on päätynyt takan pohjalle sitä tietä, että vaikka kuinka olen yrittänyt iskostaa palvelustyttö Lisan kalloon, että rikkasihveli tyhjennetään takaoven kautta pihalle, niin tämä käy tyhjäämässä sen takkaan kun vain silmä välttää.”
Ja
ne olivat Moriartyn viimeiset sanat.
”Lisa
lakaisi sormuksen epähuomiossa ja heitti sen takkaan, ovatko kaikki
nyt tyytyväisiä? Päivällinen odottaa”, Holmes sanoi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti