Pastori
Macaronen joulusaarna alkoi ennen puolta päivää kartanon
kamarisalissa, jossa oli vimeksi kai pidetty huutokauppa. Tunnelma
oli kiistämättömän arvoituksellinen ja hermostunut aamun
vainajalöydön jälkeen, vaikka väki kuinka yritti pitää
sekalaiset epäilyksensä kurissa ja rauhoittua Joulun viettoon.
Isä
Macaronen saarna oli aivan oma tapauksensa. Hän ei suinkaan ollut
kirjoittanut sitä eilisiltana kuten oli iltateeltä vetäytyessään
ilmoittanut, vaan lasketteli suustaan mitä lie sattuikaan
munkkilatinallaan. 'Munkki', merkityksessä tuuri, stägä, mäihä.
Hän vain toivoi, että muiden latinantaidot olisivat kehnot ja että
hänen pastoraalinen karismansa ja nuhan tumppaama äänensä
peittäisivät saarnan paljastumasta tekaistuksi. Näin se meni:
”Lorem
ipsum dolorosum. Citius, altius, fortius alea iacta est et tu Brute.
Ergo sum, ecce homo homini lupus. Enten tenten telicamenten, hissum
kissum vabulam vissum, elin celin clot, vibulam vabulam vot. Vemcan
segla forutan vind? Veni, vidi, vici rosti. Quo vadis vademecum?
Suxius hevon viticus. Et cetera, et cetera, et cetera ceterum
ceterissima, ceterissimus maximus. Curriculum vitae brevis, ars longa
per ce. Coniperum perunamarum, panorama bananarama. Opossum possu
positum postitus. Bonus minus summa summarum cum jean-claude vandamme
acrobatur.”
Luritus
jatkui vielä pitkään. Pastori oli kerrassaan menettänyt
ajantajunsa koska saarnassa ei ollut oikeaa rakennetta. Hänen
onnekseen latinaan vähänkään perehtyneet kuulijat olivat niin
omissa ajatuksissaan, että hänen esityksensä meni – ei nyt
täydestä, mutta ehkä pikemminkin ohi korvien tai ainakin
ajatusten. Muutama silmäpari kiinnitti kuitenkin huomiota pastorin
käteen ilmestyneeseen sidekääröön. Tämä paljastui pastorin
pyyhkiessä saarnaamisen nostamaa hikeä otsaltaan.
”Olette
tainnut loukata kätenne?” rouva Yodakopf kysyi pastorilta saarnan
jälkeen lounaalla. Pastorin haarukoima hernesatsi pulahti puoliksi
takaisin laakealle lautaselle.
”Juh!
Joh!” pastori tohisti vastatakseen sen parempaa vastausta
pohtiessaan. ”Juh, juh! Joh!”
”Iltamyöhäsnä
kuului jokin säläys huoneittemme käytävän tienoilla”, mainitsi
herra Daiva viikseään sukaisten, ”Lieneekö se tullut teitin
kamaristanne, hyvä pastori?”
”Juh!
Joh! Juhlien juhla! Ja Joh-Johanneksen ilmestys- ja paljastuskirja.
Niitä lueskellessani - saarnani taustaksi - innostuin ja särjin
huoneeni lyhdyn. Pieni naarmu vain.”
”Entä
saarna?” kysyi sir Pommelodge.
”Niin
mitä siitä?” uteli pastori, saarnahan oli jo saarnattu.
”Kuinka
saitte sen viimeisteltyä ilman valoa?”
”Löysin
kynttilän”, pastori sanoi. Hän oli löytänyt jotain muutakin,
mutta kätki mainitsemattomaan löytöönsä liittyvän salasisällön
ilmeellä, joka oli sekä ilosta innostunut, että ahdistunut, kuin
koiralla joka on kätkenyt mehukkaan luun ja pelkää muiden löytävän
sen. Sitten hän muutti ilmeensä sellaiseksi, että antakaahan nyt
vanhan pastorin nauttia loput herneensä. Hän sai ruokarauhansa.
Herneitten lisäksi tarjolla oli kuivaa kinkkuleikettä ja märkää
vettä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti