Viikon 52 eläin: Pukki

Tässä vaiheessa vuotta suurimmalla osalla saattaa vielä olla vankka mielipide pukista, mielipiteen laadun riippuen siitä mitä tuo jouluinen eläin kullekin on aattona tuonut. Milloin lahja on ollut osuva, on mielipide helposti myönteinen. Lahja voi kuitenkin olla myös epämieluisa ja aiheuttaa saajassa jopa närkästystä, jolloin pukki näyttäytyy lajiltaan pahana. 

Jo nyt huomaamme, että on jos mitäkin lajia pukkia, joista joulupukin ohella tunnettuja ovat muun muassa olki-, jauho-, huori-, kantelu-, keri-, kuski-, nuutti-, synti- sekä oheisen kuvan sahapukki.

Halsterbrookin kartanon Joulumysteeri 12/12; Loppuhuiputus

”Seis!” parahti pastori Macarone, joka saapui nyt myös salonkiin. ”Veljet ja sisaret, on aika ripittäytyä.”
Miekkailu salongin sivuradalla taukosi, mutta säilät jäivät valmiusasentoon vastustajiaan kohti.
”Todellakin, on jo aika selvittää koko tämä soppa, kun vain tietäisi mistä aloittaa?” pohti rouva Yodakopf.
”Minusta, minusta!” jatkoi pastori valitustaan, sillä juuri itselleen hän oli julkirippiä kaivannut.
”Olkoon sitten niin, pastori Macarone”, rouva Yodakopf sanoi.
”Kiitos olkohon...” pastori sopersi.
”Vai pitäisikö sanoa pastori Marrone?” rouva Yodakopf jatkoi yllättäen.
”Pitäisi”, pastori sanoi paljastumiseensa tyytyen, se oli puhdistava alku ripittäytymiselle. ”Niin, 'marrone', se on italiaa ja tarkoittaa ruskeaa, englanniksi 'brown'. Se olen minä, Isä-Brown.”
”Isä-Brown!” sanoivat kaikki muut yhteen ääneen, paitsi myhäilevä rouva Yodakopf.
”Mutta on vain sattumaa, että olen täällä näiden mitä ilmeisimpien tappotöiden tapahtuma-aikana. Saavuin tänne aivan muussa toimessa kuin rikosten ratkaisussa.”
”Paavin bulla”, sanoi rouva Yodakopf.
”Te siis näitte sen?” pastori kysyi.
”Se oli päällimmäisenä avoimeksi unohtuneessa pöytälaatikossanne, kun äsken virvoitimme Teitä huoneessanne”, rouva Yodakopf täydensi tyytyväisenä.
”Joo, kyllä se puhui jotain Vatikaanista”, Rönquistkin muisti.
”Sain tämän pyhän tehtävän suoraan Paavilta. 'Mene Cambriaan' - se tarkoittaa Walesia – 'Siellä on Halsterbrookin kartano, joka on rakennettu vanhan munkkiluostarin perustuksille. Sen kellareissa on yhä tiettävästi tyrmä, jossa säilytetään Pyhän Sanan Liiton Muiston Siunauksen kääröä...' Loput ohjeeni sain vasta matkan varrella tänne pimeyden sydämeen. Kellarin tyrmässä piti oleman isoja talikynttilöitä, joiden sisään piiloon munkit valoivat ammoisen pergamenttisuikaleen kaiken maailman valloittajien, uskonpuhdistajien ja muiden jalkapallohuligaanien pelossa. Minun oli siis määrä löytää kynttilät, sulattaa käärö esiin ja palauttaa se joululomien jälkeen Vatikaaniin, mutta kuinkas kävikään. Minä tumpelo olin juuri saamassa pergamenttiriiskaa heltiämään sulavasta kynttilästä, kun liekit hyppäsivät lehdykälle ja polttivat sen hetkessä näppejäni myöten tuhaksi!”
”Harmittaisi minuakin!” huudahti kapteeni Humscott ja käynnisti toviksi seisahtuneen kaksintaistelunsa hovimestarin kanssa. Kilkati-kalkati, klink, vraaaps, ka-tlang!

”Pastorilla on varmaankin kovat ajat nyt, mutta eikö meidän pitäisi perhana soikoon selvittää tuon pyssynpaukuttelijan arvoitus piakkoin?” tehtailija Rönquist sanoi ja joutui korottamaan ääntään miekankalistelun yli.

”Hänkin on vain eksynyt lammas”, Isä-Brown sanoi armollisesti ja nyökkäsi kohti herra Deckiä.
”Hiljaa jo, peijoonit!” tehtailija Rönquist sähähti miekkilijoille, jotka asettuivat jälleen uhitteluposeeraukseensa.
”Herra Deck, Te siis meinaatte, että nämä surmatut eivät olleet keitä he esittivät?” rouva Yodakopf kysyi.
”Basset ei ollut Basset, Pommelodge ei ollut Pommelodge, enkä minäkään ole Deck.”
Ihmetyksen ilmeet vallitsivat kuulijakunnassa.
”No eipä ollut Macaronekaan Macarone!” karjaisi kapteeni Humscott ja kalautti kerran hovimestari Artin miekkaa ihan vain härnäysmielessä.
”Mutta meitä kolmea yhdistää muutkin asiat kuin peitenimet”, Deck jatkoi. ”Me olemme kaikki omalla tavallamme lain tai virkavallan edustajia, tulemme kaikki Los Angelesista ja tulevaisuudesta.”
”Tulevaisuudesta, taas sitä puppua...” nurisi Rönquist, mutta Deck sai jatkaa.
”Basset, hah, otti peitenimen koiraltaan. Ei sen nimestä, vaan rodusta basset. Huijarin oikea nimi oli Columbo, rikostutkija. Onnistuin seuraamaan häntä samassa junassa Buidchfennicin asemalle asti, mutta siellä hän oli livetä käsistäni, kun kartanon ajuri lähti liikkeelle ennen kuin ehdin itse kyytiin. Malttamattomana lähdin yön selkään vaeltamaan vaunun jäljissä kohti kartanoa ja nuuduin aamuyöstä nietokseen, kunnes minut pelasti seuraavana aamuna kelpo rouva Yodakopf.”
”Puppua”, sanoi Rönquist.
”Mutta kiintoisaa”, kommentoi herra Daiva.
”HYS!” sähähti rouva Yodakopf ja herra Deck sai jatkaa.
”Sir Pommelodge, hah! Perry Mason, kuulitteko? Perry Mason, lakimies, L.A. Ties mistä tekaissut nimen Pommelodge, mokoma jäljittelijä!”
”Mitä Te hyvä mies meinaatte näillä järjettömillä väitteillä jäljittelijöistä ja korvikeihmisistä?” tivasi Rönquist.
”Niitä ne juuri ovat, replikantteja, keinotekoisia henkilöitä, jotka pyrkivät soluttautumaan keskuuteemme. Ja minun hommani, siellä mistä minä tulen, on jäljittää moiset ja poistaa ne.”
”Poistaa?” rouva Yodakopf kavahti.
”Ne eivät ole ihmisiä, rouva. Tämä ei ole tappamista, vaan poistamista” Deck selvitti.
”Hullu se on”, kuiskasi Rönquist.
”Tiedän mitä te ajattelette”, Deck sanoi.
”Mutta ettekö Te sittenkin karannut Saint Urbainista, herra Deck?” Rönquist kysyi.
”Kyllä. En. En ole herra Deck, vaan Deckard, Rick Deckard.”
”Descartes?” Isä-Brown kysyi.
”Ei, Isä, Deckard” Deckard korjasi, mutta koska nimien ääntämys oli lähes toisiaan vastaava he jäivät toviksi jankkaamaan joutavaa seikkaperää. Jankkauksen katkaisi Rönquistin jatkotiedustelu.
”Siis kummin se nyt oli: olitteko Te, Deckard, Saint Urbainin hourutalossa ja karkasitte sieltä vai ette?”
”Kyllä ne minut sinne sulkivat, kun eivät nekään uskoneet minun olevan kotoisin tulevaisuudesta”, Deckard vastasi. ”Paitsi tohtori Morig.”
”Hankala pala tämä asia, että miten nyt päättelemme eri aikakausien lainsäädäntöä toisina aikakausina, tai siis pikemminkin nyt ja tässä”, jaaritteli Rönquist ja asteli lähemmäs Deckardia.
”Laittakaahan jo se pyssy pois Deckard. Ottakaa vaikka tämä vastineeksi”, Rönquist sanoi ja ojensi nahkaista lompakkoa Deckardille. Deckard ei luopunut aseesta, mutta otti lompakon vastaan.
”Se on vasikannahkaa, miltä tuntuu, Deckard?” Rönquist kysyi ja asetteli samalla pöydältä ottamansa tyhjän hedelmäkulhon läheiselle persialaismatolle. Deckard räpytteli silmiään jotenkin epäuskoisen näköisenä. Rönquist siirtyi seuraavaan vaiheeseen.
”No niin, Deckard, tämä kulho tässä on aavikolla selälleen kellahtanut kilpikonna. Se ei millään ilveellä pääse takaisin jaloilleen ja Te ette auta sitä jaloilleen. Miksiköhän?”
Deckardin ilme näytti hätääntyneeltä.
”Ei ole totta. Se ei ole totta”, Deckard sopersi ja puisti päätään, mutta seisahtui sitten kokonaan ja sanoi: ”Rönquist, se on totta. Memento mori.”
Sitten Deckard vei aseen ohimolleen ja kajautti kaariholvatun ikkunan ruutulasiin punaisena valuvan joulukoristelun.

”Metkoja kysymyksiä, eittämätön testitulos, replikantti. Hän teki itse päättelynsä”, totesi Rönquist.
”Hän itse oli yksi niistä?” hämmästeli Isä-Brown.
”Vain jos uskomme, että hän oli tulevaisuudesta ja että hän ja ne kaksi muuta olivat keinoihmisiä!” tokaisi kapteeni Humscott ja yllytti hovimestari Artin kanssa käymänsä kamppailun jälleen käyntiin.
”Te otitte melkoisen riskin tuolla tempauksellanne, herra Rönquist”, rouva Yodakopf sanoi.
”No niin otin, mutta Deckard maksoi hinnan”, Rönquist vastasi.
”Rouva Yodakopf tarkoitti ehkä, että laitoitte myös itsenne tulilinjalle”, herra Daiva sanoi.
”Niinpä taisin tehdä”, Rönquist sanoi ja kääntyi sitten ärsyttävien miekkailijoiden puoleen: ”Lakatkaa nyt saakeli soikoon!” ja nämä lopettivat jälleen kinastelunsa, toistaiseksi.
”Älkäähän nyt sentään räyhätkö tuollaista kieltä, herra tehtailija”, rouva Yodakopf moitti ja haisteli sitten lähi-ilmaa: ”Tehän kehtaatte olla humalassa aattoiltana!”
Sitten pyylevä herra Daiva otti Rönquistin kiiluvien silmiensä otteeseen.
”Vodkaa, eikö totta?” herra Daiva kysyi Rönquistiltä. Tämä ei vastannut mitään.
”Tiedättekö Te tästä Rönquististä jotain erikoista?”, rouva Yodakopf tiedusteli nähdessään millä tavoin herra Daiva pälyili Rönquistia.
”Kenties, mutta jos arveluni pitävät paikkansa, kyseessä on kummallinen mysteerio, joka pitää ehkä jättää selvitettäväksi myöhempänä ajankohtana. Kun taas sitten Te, hyvä rouva, Teidän salaisuutenne ei ole kauaa salainen.”
”Salaisuus? Minulla?” rouva Yodakopf kummasteli, mutta näytti ennemminkin kiinnostuneelta kuin häkeltyneeltä.
”Mikä salaisuus kelpo rouva Yodakopfilla muka olisi?” kysyi Isä-Brown.
”Ei mikään. Tai juuri se. Yodakopf, siis”, herra Daiva arvuutteli ja jatkoi: ”Rouva Yodakopfilla ei ole salaisuutta, koska häntä ei ole. Mutta neiti Marplella on!”
”Herra Daiva, kuinka Te...?” paljastuksen kohde kysyi.
”Antakaahan kun selitän”, herra Daiva aloitti ja näytti neiti Marplelle keskisormea. ”Eikö tämä olekin teidän sormuksenne?”
”On, miten ihmeessä se on Teillä?”
”Sen löysin varhain aamulla ala-aulan lattialta aivastusta asetellessani.”
”Muistan tilanteen; keskustelin portaiden puolivälissä nyttemmin edesmenneen lordi Bassetin eli Columbon kanssa.”
”Juuri niin.”
”Kaiketi sormus katosi lattialle aamulla kun raahasimme hangesta pelastettua Deckardia sisälle. Sain sen sormuksen joskus lahjaksi, sisään on kaiverrettu nimikirjaimeni. En ole juurikaan pitänyt sitä sormessani, mutta nyt peiteroolini kaipasi jonkin vihkisormuksenkorvikkeen. Mutta ette Te nyt sentään nimikirjaimista näin paljoa voinut päätellä, herra Daiva”, neiti Marple totesi.
”En sentään toki. Tarvittiin pieni sattuma, aavistus ja oivallus. Isä-Brownin tänään pökerryttyä huoneessaan Te juoksitte käytävälle ja tohkeissanne kaaduitte sillä seurauksella, että helmikorunne hajosi ja helmet levisivät matolle kuin marmorikuulat, siis 'marble', joka tietenkään yksissään ei todistanut mitään, mutta se antoi sopivan virikkeen kohti 'marplea'. Ja kun minulla oli jo sormus hoteissani, minun tarvitsi vain-”
”Käyttää pieniä harmaita aivosolujanne!” karjaisi kapteeni Humscott, hyppäsi ikkunalaudan kautta kattokynttelikköön roikkumaan ja pieksi miekallaan kohti sivupöydälle noussutta hovimestaria. Riehakkaasta näytöksestä huolimatta riippuvaleukaiset naamat tuijottivat nyt kaikki intialaisherraa, joka ei kenties hänkään ollut sitä miltä näytti, paitsi kylläkin pyylevä ja viiksekäs.
”Kröhöm”, juhlien uusi kiintopiste kröhäisi, ”Ette arvaakaan kuinka vaikeaa oli esittää ottavansa todesta Columbon surkea franskalaisaksentti. Hmm, enpä osaa arvata mistä kapteeni minut keksi”, hän sanoi ja kääntyi kattokruunussa yhä heijaavan Humscottin puoleen.
”Ensinnäkin viikset!” kapteeni tokaisi ja sivalsi intialaisherran komeat, mutta keinotekoiset viikset miekalla pois tämän naamalta, suih! Tekoviiksien alla oli aidot, kippurat belgialaisviikset. Kapteeni jatkoi: ”Olemmehan me toki nähneet kuinka Te alati suitte ja kohennatte mahtavaa viiksistöänne, mutta minä epäilin jo pitkään, että niillä yritetään peittää jotain, vaikka en tietenkään voinut heti päätellä, että niillä peitellään niitä itseään: viiksiä!”
Tekoviiksien poistoon liittyvää esimerkkitapausta reaktionomaisesti toistaen kapteeni teki uuden hyökkäyksen intialaisherran viiksistöön ja aivan vahingossa silpaisi aidotkin viikset sijoiltaan, swiuh!
”Merde!” viiksetön parahti ja koetti hakea karvaista ylpeydenaihettaan joka puolelta kasvojaan, suotta. Viikset olivat tältä kasvukaudelta menetetyt ja kasvojen peiteväri oli nyt lisäksi sormenpiirtojen kirjailema.
”Hups, anteeksi”, kapteeni sanoi ja jatkoi sekä miekkailua, että puhetta: ”Viiksiepäilys ei vielä sellaisenaan riittänyt, mutta tänään saapuessani portaiden yläpäähän - juuri ennen neiti Marplen kompastumista - sain lisävahvistusta viiksihommalle, koska näin niiden hieman repsottavan. Samalla kiinnitin jostain syystä aivan uusin silmin huomiota herra Daivan kirjavaan vaatetukseen ja huomasin, ettei siinä ollut laisinkaan harmaata, kaikea muuta kylläkin ja runsain mitoin. Kun sulkee pois kaiken mahdottoman, jäljelle jää vain totuus. Harmaa puuttui. Se oli avain totuuteen. Avain, joka sopi myös herran nimen näköiseen lukkoon; Harma Daiva. Pelataan vähän kirjainten kanssa ja se on harmad aiva ja sitten harmaat aivo-... Ja kappas, tässä meillä on tunnettu belgialainen etsivä, Hercule Poirot!”
”Vai sillä lailla”, Poirot sanoi ja alkoi laapia ylleen vyötettyjä vaatekankaita päältään.
”Niin se meni. Antakaahan meidän nyt miekkailla rauhassa!” kapteeni kajautti ja palasi takaisin permantomiekkailuun lattialle.


”Tehän vallan nokkela mies olette, kapteeni Humscott”, kehui neiti Marple hieman piruillen.
”Kiitos, kiitos. Pisto, pisto”, kapteeni hoki Marplelle samaan aikaan miekkailuaan selostaen.
”Ja olette kyllä jaloistanne ketterä kuin hämähäkki ja jäntevä kuin mikä, mutta minkähän laivan kapteeni Te luulette olevanne noine ohuine ranteinenne ja aivan liian siivoine puheinenne? Ei tuollaisilla käsivarsilla vedetä köyttä eikä väännetä kättä. Ne taitaisivat sopia paremmin vaikkapa viulunsoittoon, vai oletteko jo piikittäneet käsivartenne niin tärviölle, ettei sekään onnistu, Holmes?”
Miekkailutilanne jäätyi nyt täysin.
”Noh, neiti on hyvä vaan ja selittää”, Holmes sanoi.
”Edesmennyt Columbo kertoi aamulla portaissa keskustellessamme Teidän pitäneen häntä hereillä pitkin yötä jatkuneilla kovaäänisillä höpön-löpö-puheillanne, ikään kuin huutaisitte unissannekin. Nythän Te ette edes kaikissa puheenvuoroissanne ole huutanut? Se ei siis ole krooninen tapa, vaan jokin tottumus, mutta niin vahva tottumus, että tunnutte noudattavan sitä kuin se olisi kiinteä ominaisuutenne. Erityisesti Columbon puheista jäi mieleeni yksityiskohta, että oli kuulostanut kuin olisitte puhutellut peuraa ja tiedustellut mitä sillä on yllään. Tämä seikka jäi mieleeni ja nyt se palautui viimein kirkastuneena. Columbo kuuli väärin, kenties se johtui Atlantin-välisestä aksenttierosta, tiedä häntä, mutta hänen kuullessaan 'peura, mitä on yllä' (deer, what's on?) Te sanoitte kuitenkin 'parahin Watson' (dear Watson). Ikä on kohdellut parahinta tohtori Watsonia ankarammin ja hänen kuulonsa on melkein mennyt, niin että Te, Holmes, joudutte karjumaan hänelle aika lujaa ja se tottumus tuppaa jäämään arkipuheeseennekin. Tohtori Watson on ollut kaiken aikaa huoneessanne.”
”Totta joka sana”, Holmes totesi. ”Joko nyt saa miekkailla?”

”Tämä Rönquistin mysteerio on hyvin vaivaannuttava”, Poirot jatkoi mietintään jätetyn arvoituksen selvittämistä. ”Pienillä harmailla aivosoluillani tuntuu olevan vain sellaista asiaa, että se johtaa samanlaisiin sekapäisiin selosteisiin, kuin kehnolla Deckardilla oli parhaina hetkinään. Jostain syystä minä luulen tuntevani Rönquistin salaisuuden, mutta ei käy mitenkään järkeen, miksi voisin tietää sen.”
”Kertokaa silti”, kehotti neiti Marple.
”Tänään ennen kompastumistanne, kiinnitin erityishuomiota Rönquistiin, kun tämä yritti salaa juoda taskumatistaan votkaa. Rönquistin taustalla oli taulu E.R.Halsterbrookista istumassa palmun alla ja minulle tuli pakottava tunne – jok'ikinen pieni ja harmaa aivosoluni huusi yhtä ääntä kuin sympaattinen hiirilauma, että 'Palmu! Vodkaa, Komisario Palmu!' Vaikka sellaista henkilöä en tunne enkä tiedä. Ja pienet harmaat aivosoluni eivät koskaan erehdy.”
”Sitähän tässä on itsekin tullut mietittyä, että mitä helvettiä minä tässä ajassa ja asiayhteydessä teen, ja vielä ruotsalaiseksi tekeytyneenä”, pohti Palmu ääneen.
”Se vasta onkin hyvä kysymys”, huomioi miekkailunsa lomasta Sherlock Holmes.
”Tässä alkaa tosiaan pohtia ihmisyyden ja olemassaolon kysymyksiä. Ja sitä, että ollaanko tässä oikeastaan tuota samaa sakkia, joiden Deckard katsoi olevan kotoisin tulevaisuudesta. Sinnehän minäkin selvästi sijoitun. Hitto soikoon” Rönquist noituili.
”Ehkä se jääkin ikuiseksi mysteeriksi”, pohti neiti Marple.
”Pohtikaamme sitten mielummin sitä kysymystä, joka on yhä ratkaistavissa”, kehotti Holmes.
”Mitä niin?” Palmu tiedusteli.
”Te pohditte äsken omalta kohdaltanne mitä ihmettä teette täällä, Palmu. Laajennetaanpa hieman katsantoa ja pohditaan miksi me, rikosten ratkonnan erikoistoimijat olemme kootut tänne kartanoon keskellä ei mitään?”
”Niin”, havahtuivat muut pohtimaan.
”Ja jos ajattelunne ehtii siihen, että kaiken taustalla voisi kenties olla jokin juoni, voitte alkaa pohtia mistä semmoinen juoni sitten on peräisin”, Holmes johdatteli, kunnes hitaasti, mutta vääjäämättömän varmasti jokaisen katse kerääntyi Holmesin miekan kärjen osoittamaan hovimastari Artiin.
”Art, Artie”, hoki Holmes. ”Pieni ero kirjoitusasuun ja Artie on Arty. Siihen ei tarvitse lisätä kuin 'mori' ja edessämme on vanha veriviholliseni ja vainolaiseni Moriarty!”
”Hah!” Moriarty naurahti ja heilutti miekkaansa kiivaammin.”Minua ei oikeastaan edes kiinnostanut miten tässä lopulta kävisi”, Moriarty sanoi.
”Vaikka teit niin pätevän pohjatyön. Deckard, Columbo, Mason”, Holmes lateli. ”Tehän olitte kai Deckardin mainitsema tohtori Morig? Teitä hän tarkoitti myös jäähyväissanoissaan 'memento mori'.”
”Jep. Kaikki minun luomuksiani. Löytöjä Saint Urbainin hullujenhuoneelta jokainen. Soluttauduin sinne naamioituna valeylilääkäriksi ja ohjelmoin nuo kolme värikkään tarinaluomukseni pelinappuloiksi. Ennen heidän vapauttamistaan sain teidät kaikki houkutelluksi viettämään Joulua tänne. Deckardin oli tarkoitus nitistää jok'ikinen vähin erin ilman, että minun olisi tarvinnut edes liata käsiäni.”
”Ongelmasi, Moriarty, oli se, että tunnistin sinut välittömästi, mutta sinä et minua, koska esitykseni oli niin mahdoton ja onnistuin salakujettamaan Watsonin tänne huomaamattasi.”
”Niinhän sinä luulet. Minähän se teidät kaikki tänne sentään houkuttelin! Enkö muka tunnistanut sinua, hah! Varmaankin luulet myös voittavasi minut miekkailussa?” Moriarty tivasi.
”Takuulla”, Holmes tokaisi.
”Mutta se jää meiltä näkemättä, hyvästi Holmes!” Moriarty sanoi ja tempaisi kesken rehdin miekkakamppailun perstaskustaan pistoolin ja osoitti sillä Holmesia. Mitään ei ollut tehtävissä laukauksen kajahtaessa. Moriarty kiepsahti kippuraan lattialle. Holmes kääntyi kiivaasti salongin oviaukon suuntaan, jossa tohtori Watson seisoi savuava pistooli kädessään.
”Eip kannata puhhuu miulle mittee, minen kumminkaan kuule!” Watson sanoi.

Moriarty puhui vielä ennen kuin vaipui manan majoille: ”Sitä vaan jäin kummastelemaan, että mitä varten Palmu tonki takkaa tänään päivemmällä ja mitä se sieltä löysi?”
”No, Palmu, kuoleva mies kysyy, kyllä hänelle pitää vastata”, opasti Holmes.
”Tämä sormushan siellä takassa oli”, Palmu sanoi ja esitteli sieltä poimimaansa jalokivisormusta.
”Minun sormukseni!” Poirot hihkaisi ja jatkoi: ”Tai yksi niistä. Tai oikeastaan herra-Daiva-valepuvun sormuksiahan ne. Mutta miten ihmeessä se takkaan oli joutunut? Itse kadotin sen silloin aamulla kun aivastin aulassa. Silloin kävi nimittäin niin, että aivastaessa tekoviikseni tippuivat aulan lattialle. Niitä poimiessani taas yksi sormuksistani lipesi sormestani. Huomasin sen kyllä jo silloin, mutta minulla oli siinä hetkessä liian kiire huolehtia tekoviikset takaisin naamaani ja tulin vasta myöhemmin uudelleen hakemaan sormusta. Luulinkin löytäneeni sen, mutta löysin silloin neiti Marplen sormuksen. Miten siis minun jalokivisormukseni päätyi salongin tulipesään? Ja miksi Palmu sen tonki sieltä?”
”Tuohon viimeiseen kysymykseen minä kyllä osaan vastata”, Palmu sanoi: ”Yksinkertaisesti, se oli kivan näköinen ja halusin sen muuten vaan.”
Moriarty oli jo lähes vainaja, mutta haukkoi vielä ilmoille, että: ”Arvelenpa, että sormus on päätynyt takan pohjalle sitä tietä, että vaikka kuinka olen yrittänyt iskostaa palvelustyttö Lisan kalloon, että rikkasihveli tyhjennetään takaoven kautta pihalle, niin tämä käy tyhjäämässä sen takkaan kun vain silmä välttää.”

Ja ne olivat Moriartyn viimeiset sanat.

”Lisa lakaisi sormuksen epähuomiossa ja heitti sen takkaan, ovatko kaikki nyt tyytyväisiä? Päivällinen odottaa”, Holmes sanoi.

LOPPU

***

Jälkisanat

Palmun mukanaolo jäi todellakin selvittämättömäksi joulumysteeriksi. Ehkä osittain siksi, että ei ollut aikaa kirjoittaa kaikkia alkuperäisen idean kahtakymmentäneljää lukua. Kertomatta jäi myös lähinummille hajaantuneen Holmes-Humscottin kaukoputkellaan tekemä silminnäkijähavainto Basset-Columbon murhasta, häkellyttävä spiritismi-istunnoksi muuttuva shakinpeluusessio vintiltä löydetyllä vanhalla ouija-pöydällä ja pelinappuloina käytetyillä hopealuodeilla, sekä kaikki palvelusväen puuhailut. Todennäköisesti myös pastori Macaronen kynttilämissioon liittyvä tutkimusretki kartanonalaisiin katakombeihin olisi saanut oman tilansa kertomuksessa. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Kiitoksia kummallekin lukijalle!

Halsterbrookin kartanon Joulumysteeri 11/12; Lehdistä luettua

Miten nopeasti vanha rouva ja iäkäs tehtailija ehtivät toisesta kerroksesta alakerran salonkiin? Niin nopeasti, että savuavaa asetta kädessään pitävä herra Deck ei ole ehtinyt liueta paikalta. Niin, tilanne näytti melko selvältä. Sir Pommelodge oli saanut kuulan kalloonsa ja kuula oli jatkanut vielä paksun nojatuolin selkänojan läpikin. Sen kuolleempi ei voinut olla, ei mies eikä tuoli. Ja sen syyllisempi ei voinut olla kuin herra Deck, joka oli jo kertaalleen epäilyksenalainen lordi Bassetin kuoleman tuottamuksesta.

Rouva Yodakopf ja tehtailija Rönquist olisivat voineet lampsia alakertaan kaikessa rauhassa, sillä herra Deck ei näyttänyt aikovankaan paeta paikalta.

”Tein sen mitä pitikin”, hän sanoi katsoen syrjäkarein oviaukossa seisovia.

”Niin mitä?” rouva Yodakopf kysyi. Samalla oviaukkoon saapui myös herra Daiva.

”Tein vain työtäni”, herra Deck tarkensi ja kohotti asetta pitävää kättään hieman sir Pommelodgen ruhoa kohti. Ovellaseisojat käänsivät parvena katseensa ruhoon ja takaisin herra Deckiin. Jostain kauempaa kartanosta kajahteli vaimeita ärähdyksiä ja kalahtelua.

”Teitte vain työtänne?” rouva Yodakopf kysyi aina vain hämmentyneempänä.

”Niin. Työtä, työtä, työtä tehdään, jotta, jotta, leipää syödään, ja niin edelleen”, Deck rallatteli ja jatkoi sitten: ”Rönquist, enkö muka kertonut Teille aamulla?”

”Jaa, kerroittepa hyvinkin”, Rönquist myönsi ja puisti hieman päätään.

”Mitä hän Teille kertoi?” rouva Yodakopf kysyi Rönquistiltä. Nyt taustalla kuuluva kalahtelu ja rähinä tuntui selvästi lähestyävän salonkia, mutta sille ei suotu kenties sen kaipaaamaa huomiota tähdellisempien seikkojen ollen käsillä.

”No – phuuh!” Rönquist joutui puhaltamaan kunnolla ulos valmistautuessaan selontekoonsa. ”Tuo herra Deck on kyllä hieman erikoinen tapaus, sanottakoon se silläkin uhalla, että hänellä on ase kädessään. Ensinnä tuo kyseli niin kummallisia asioita, että luulin välillä olevani pöhnässä.”

”Kuten mitä?” Yodakopf kysyi koska tehtailijalle tuntui olevan vaikeaa jatkaa.

”Kyseli että, miltä tuntuisi saada syntymäpäivälahjaksi vasikannahkainen lompakko ja jotain, että aavikolla vastaan tulee kilpikonna, joka pyristelee selällään ja että en muka kääntäisi sitä takaisin jaloilleen ja että miksi en käännä? Että sitä rataa...” Kuulijat olivat nyt saaneet tyrmistyksestä päätellen nasevaa pohdittavaa.

”Se on takuuvarma testi. Jos en vain olisi kadottanut laitteistoani voisin todistaa teille kaikille”, Deck sanoi. ”Nyt jouduin luottamaan vaistooni ja aistihavaintoihin, mutta olen varma tuloksista.”

”Mistä ihmeen tuloksista?” Yodakopf kysyi.

”Basset ja Pommelodge eivät olleet keitä he väittivät, vaan näiden korvikeihmisiä. Keinotekoisia jäljitelmiä. Karanneet tulevaisuudesta.” Deck selitti.

”Hetkinen! Tästähän ovat lehdet kirjoittaneet! Te olette se hourulasta karannut, herra Deck”, oivalsi Rönquist.

Salin sivuovi rämähti auki ja salongin 'sivunäyttämölle' tepastelivat tahdikkaasti miekkaillen hovimestari Art ja kapteeni Humscott, kummankin paidanhihat riepuina, käsivarret ja poskipielet naarmuille sivallettuina. He olivat vintiltä alkaneen töminän ja kalahtelun rytmiryhmä.

Viikon 51 eläin: Sus

Muistat Tuhkimon, Lumikin, Ruususen varmaan? Ja Punahilkan ja - sus! Muistat kenties myös joulunajan vitsin, joka päättyy iskulauseeseen ”Jee! Sukset!” Nyt kenties ihmettelet mitä kummaa tässä johdatellaan, mutta kaukaahaenta jatkuu edelleen.

Viikon eläinaihe liittyy joulupöydän antimiin ja äskennä mainittua vitsihuudahdusta noudatellen joulupöydässä voisi kuulua riemunälähdys ”Jee! Sus!” Jaa miks? Sus siunatkoon, päästän teidät epätietoisuudesta.

Sus ei ole se miltä se suomenkieliseen korvaan heti kalskahtaa, vaan sikojen suku sikäli kun aihetta sorkka, saparo, kärsä & kinkku lähestytään tieteellisen nimistön näkökulmasta. Suen Tassun sijaan kyseessä on siis siansorkka. ”Sika – sus scrofa domesticus”, näin sanoo latinan läskien lotina.

Onkohan ehta johtopäätös edelleen se, että ihminen on ihmiselle sika?

Halsterbrookin kartanon Joulumysteeri 10/12; Mies Vatikaanista

Kelpo pastori Macarone alkoi jo toeta. Nelikko Yodakopf, Daiva, Rönquist ja Humscott olivat ensinnä mainitun johdolla löytäneet pastorin huoneensa lattialta lojumassa, hirmuinen irvistys naamallaan ja käsi kummallisesti rinnan päälle puristettuna. Rouva Yodakopf oli kuullut pastorin huoneesta tömähdyksen ja rientänyt katsomaan oliko jokin hätänä. Oli. Tuo juuri mitä kuvattiin edellä. Sittemmin huomattiin nopeasti, että pastori oli vain pökertynyt ja tämä oli virvoitettu hajusuolalla eli Rönquistin tömpsypullon huuruilla.

”Isä Macarone, miksi Te itkette?” kysyi rouva Yodakopf.

”Olen epäonnistunut surkeasti.”

”Kirkonmiehenäkö?” rouva jatkoi kyselyään.

”Yhyy, en voi edes kertoa...”

”No Herra varmaan armahtaa Teitä!” kapteeni Humscott karjahti niin, että kaikki säikähtivät.

”Painukaahan nyt hitoille siitä säikyttelemästä vanha huru-ukko!” sätti Rönquist, ”Ulos täältä mokoma 'hunsvotti'!”

”Inhasti sanottu vanhalle kapteenille”, arvosteli herra Daiva, mutta teki senkin kohteliaasti ja tuomitsematta. Rönquist opasti kuitenkin kapteenin käytävälle huoneesta.

”Oletteko liimannut näppinne yhteen?” tarkkasilmäinen rouva Yodakopf kysyi pastorilta, koska tämän oikean käden etusormi ja peukalo olivat olleet kaiken aikaa yhteen puristettuina ja niiden välissä oli jotakin, joka saattoi olla liimaa.

”En, vaikka olenkin – Luoja paratkoon – luomakunnan alin rähmänäppi!”

”Mikä ihme mahtaa pastorilla olla?” kummasteli Rönquist.

”Katsokaas kun tulin tänne suoraan Vatikaanista...Ei. Se ei kuulu teille”, pastori sanoi ja väsyi sanoihinsa.

”Vatikaanista. Taidatte olla hermoloman tarpeessa, Isä” rouva Yodakopf sanoi. ”Kenties Teille vielä hermojenlepuutuspäivä suodaan näinä joulunpyhinä. Koettakaapa nyt levätä päivälliseen asti lattian sijaan vuoteella.”

Rouva Yodakopf ja tehtailija Rönquist auttoivat pastorin vuodelepoon ja poistuivat sitten huoneesta. Herra Daiva oli jossain huomaamattomassa käänteessä jo ilmeisesti ehtinyt poistua huoneesta ihan omia aikojaan.

Rouva Yodakopf ja Rönquist kävelivät kohti porrastasannetta, kun he kiinnittivät äkkiä huomiota jostain ylhäältä kuuluvaan rytmikkääseen ääneen. Välillä se taukosi ja jatkui taas. Kyse oli askelten töminästä ja kun he oikein kuulostelivat, saattoi töminän seasta erottaa kalahtelua. Vintillä oli meneillään jotain vimmattua. Samaan aikaan alakerrasta kuului laukaus.

Halsterbrookin kartanon Joulumysteeri 9/12; Siirtomaaherran muotokuva

Tehtailija Rönquist oli istutettu toisen kerroksen aulatasanteelle oleskelusyvennykseen jäähdyttelemään palanutta sormeaan. Sormenpää tosiaan oli palanut, mutta ei takkatulta kohentaessa, kuten yleisesti uskottiin, eikä edes sitä tuntematonta hiilloksesta poimittua esinettä käpistellessä - asia jonka hovimestari Art tiesi - vaan sormi oli altistunut poltteelle kun Rönquist oli ollut jäähdyttävinään sitä messinkisessä ruusupikarissa, jonka pohjalla ollut kuumanhehkuinen tulesta poimittu esine oli saattanut pikarin sisäpuolen korventavan kuumaksi. Sittemmin Rönquist oli saanut keittiön kylmäköltä jäämurskaa messinkipikariinsa.

Herra Daiva vaappui rauhallisesti ylös portaita ja seisahtui hänkin aulatasanteelle. Hän saapui juuri ajoissa nähdäkseen Rönquistin kulauttavan naukun taskumatistaan ja piilottavan heti viinaksensa kun huomasi jonkun saapuvan.

”Mielenkiintoinen teos”, Daiva sanoi kuin ei olisi huomannut viinavilppiä.

Rönquistin taustalla oli valtava taulu niiltä vuosikymmeniltä, jolloin kartanon omisti Halsterbrook-suvun Edgar Redgar Halsterbrook ensimmäinen ja viimeinen. Hän oli aikanaan erään siirtomaahallinnon menestyneimmän kauppakomppanian hallituksen jäsen. Taulussa hänet oli kuvattu Välimeren etelärannan tanhumilla jonkin kauppa-aseman edustalla istumassa lepotuolissa ja nauttimassa palmun katveessa nuubialaispalvelijan tarjoilemaa drinkkiä.

”Jaa häh?” Rönquist sanoi. Hän ei ollut laisinkaan huomannut koko taulua.

”Niin elävän näköinen maalaus. Varokaahan, ettei kapsahda kookos päähänne”, Daiva sanoi hupaisasti leikillään, mutta Rönquist näytti hieman tuimalta, ikään kuin leikinlasku olisi kaikesta huolimatta jäänyt erinäisten pahojen aavistusten varjoon. Kaikkinaiset epäluulot hakivat asuinsijaa vieraiden mielistä, kun ei aivan tasalleen tunnettu oliko kartanossa murhaaja liikkeellä.

Myös kapteeni Humscott oli saapumassa toiseen kerrokseen. Tämän kuitenkaan vielä ehtimättä ylös asti alkoi tapahtua portaikon yläpäästä oikealle erkanevalla pitkällä käytävällä, jonka varrella useimmat vierashuoneet olivat. Tehtailija Rönquist ei ehtinyt tuolistaan ylös katsomaan käytävälle, mutta herra Daiva pyörähti lennokkaasti katsomaan oikealleen.

Ensinnä läimähti auki neljäs ovi käytävän oikealla seinällä. Se oli rouva Yodakopfin, joka itse karasi käytävälle hädän häätämänä. Sanankaan ehtimättä rouva Yodakopf oli jo yrittänyt avata pastori Macaronen oven, todennut sen lukituksi, murtanut oven olkapäätaklauksella ja kadonnut pastorin huoneeseen. 

Aulatasanteella herra Daiva oli juuri alkamassa sukia viiksiään kun rouva Yodakopf jo tempautui kirkaisten takaisin käytävälle ja kohti aulaa. Samalla haavaa portaikon yläpäähän saapunut kapteeni Humscott jähmettyi sekä kirkaisun kuullessaan, että tehdessään jonkin merkittävän havainnon, jonka kiinnittämänä hänen kasvojensa vuosien takainen ja leyhyvän parran peittämä teräväpiirteisyys kävi katoavan hetken ajaksi esiin.

Käytävän puolella rouva Yodakopf huusi herroja apuun, että jokin hätä oli pastorilla huoneessaan. Samalla rouva Yodakopf kompuroi itse rytylle käpristyneeseen käytävämattoon ja kaatui. Kaatuessaan hänen kätensä hakeutuivat esteeksi eteen ja kauhoivat laajassa kaaressa ilmaa. Siinä sinkoillessaan koura painui kaulassa keikkuvan helminauhan alle ja lattialle rojahtaessa koru katkesi päästäen marmorikuulan kokoiset helmet kisailemaan pitkin käytävää. Käytävän porrasaulan päässä Rönquist ehti nyt tuolistaan herra Daivan vierelle. Herra Daiva näytti siltä kuin olisi nielaissut herhiläisen.

Halsterbrookin kartanon Joulumysteeri 8/12; Palamaton totuus

”Ja kun muuta ei ollut saapuvilla, niin taitoin läheisen miekkavalaan piikin pistomiekakseni!” kapteeni Humscott uhosi salongin leveän avotakan äärellä herra Daivan hypistellessä pikkulinnun siiven kokoisia viiksiään ja tehtailija Rönquistin käpistellessä povitaskuaan toivoen sopivaa hetkeä maistella taskumattinsa sisältöä.

”Ja missä tämä tapahtuikaan, arvon kapteeni?” kysyi herra Daiva.

”Antwerpenin luonnonhistoriallisessa museossa!”

”Anteeksi, mutta astukaa nyt hyvä mies hieman etäämmälle tulisijasta, saatte vielä soihduksi!” kehotti tehtailija Rönquist pitkiin ja liehuviin kaapuihin sonnustautunutta intialaisherraa, jonka liepeille totta tosiaan lähinummilla kituliaasti kasvaneista havupuista pilkotut klapit syöksivät aurinkotuulen lailla kipenäsuihkujaan.

”Te myös kapteeni”, Rönquist lisäsi ja teki eleen, jossa oli sukivinaan partaa, koska katsoi kapteenin parran olevan yhtä altis tulen vaaroille kuin Daivan silkkien, satiinien ja sifonkien.

Rönquist itse oli par'aikaa kohentamassa tulta ranstakalla läheiskuomiaan varoitellessaan, joten kipinöitä tosiaan oli ilmassa. Syy ja seuraus pohtivat keskinäistä asemaansa

”Siirtykäämme siis”, herra Daiva sanoi kohteliaasti. Hän ja kapteeni kävivät istumaan lähimpään pöytään. Samalla he vilkuilivat hieman epäluuloisesti tai uteliaina huoneen toisella puolella ikkunan äärellä keskustelevaa herra Deckiä ja sir Pommelodgea.

Tulta kähjäävä Rönquist pälyili kyyristyessään olkansa ohi ja kainalonsa alta näkivätkö äskeiset seuralaiset mitä hän tarkalleen teki, ja kun nämä näyttivät kiinnostuneemmilta ikkunaseinustan keskustelijoista, hän panosti kekäleitten ruoppaamiseen hiilihangolla. Hän selvästi yritti kaivaa hehkun keskeltä esiin jotain ja hovimestari Art piti näkymää erityisen kiinnostavana. Art seisoi salongin sivukäynnin aukossa huomaamattomana kuin kuolleen miehen haukotus. Rönquist näytti onnistuvan raapiessaan sitä jotain kaivamaansa lähemmäs itseään. Hyvin nopeasti tehtailija sieppasi sen taiteltuun nenäliinaansa ja noustessaan tipautti jotain takanreunuksella olevaan pikkaraiseen messinkiseen ruusumaljaan.

”Auts!” Rönquist huudahti kuin olisi polttanut näppinsä tulta kähjätessään. Kiinnitti tahallaan huomion itseensä, arveli varjoisen oviaukon Artie. Sitten Rönquist pujotti sormensa ruusumaljaan kuin hakeakseen ensihelpotusta palovammalleen ruusulle tarkoitetusta vedestä. Näine elkeineen Rönquist poistui salongista.

Halsterbrookin kartanon Joulumysteeri 7/12; Päivän kirkkaus

Osa väestä asettui salonkiin polttelemaan piippua tai sigaaria. Nuori herra Deck sai pyytämättään seurakseen sir Pommelodgen. He istuivat valtavissa nojatuoleissa pienen pöydän vastakkaisilla puolilla, korkean, kaariholvatun ikkunan äärellä. Päivä ulkona oli kirkas, johan se edellisessä luvussa mainittiin pastori Macaronen puuhailuja urkkittaessa. Herra Deck oli aluksi vaivautunut sir Pommelodgen istuutuessa tämän seuraan. Vanha nojatuoli naukaisi Pommelodgen alla ja kevensi hieman jäykkää tunnelmaa.

”Aikamoinen tapaus. Se lordi Basset”, sir Pommelodge aloitti.

”Vaivaako se Teitä?” herra Deck sanoi.

”Monikin asia tässä vaivaa ja ollakseni aivan rehellinen myös teidän osuutenne.”

”Ymmärrän. Eikä minulla rehellisyyden nimessä ole asiaan mitään lisättävää.”

”Näin meidän kesken...” sir Pommelodge sanoi, veti syvän henkosen sigaaristaan, puhalsi savun kaikessa rauhassa ja antoi jännityksen kasvaa, ja sitten jatkoi: ”Voisin kertoa Bassetista muutaman seikan.”

”Niin?” Herra Deck ei näyttänyt järin jännittyneeltä ja innostuneelta, mutta seurasi kiinteästi mitä kerrottavaa Pommelodgella olisi.

”Hän ei ollut Ranskasta.”

”Hmm, se on melko helppo uskoa.”

”Uskoa? Ei siihen uskoa tarvita. Minä tiedän ettei ollut!” sir Pommelodge sanoi ja äkkäsi sitten vaimentaa ääntään, jottei asia kuuluisi häntä ja Deckiä laveammalle. Pommelodge nojautui nyt hieman eteenpäin: ”Katsokaas, olen itse Los Angeleseksesta.”

”Jaa?”

”Kuten on 'Bassetkin'.”

”Oli”, herra Deck täsmensi.

”Niin.”

Sanottua pohdittiin tovi.

”Te taidatte uskoa, että kyseessä on henkirikos, sir Pommelodge?” Deck viimein kysyi.

”Siltä minusta tuntuu.”

”Tuntuu?”

”Niin.”

”Haluatteko kertoa lisää tuntemuksistanne?”

Sir Pommelodgen huomio muuttui arvioivaksi.

”Oletteko te kenties jonkin sortin mielentutkija, psykologisti, herra Deck?”

”Hmm, tavallaan, ehkä. Jos haluatte voisin esittää teille muutaman kysymyksen?”

”No. Mikäpä siinä. Saanpahan jotain muuta vietettä ajatuksiini.”

Salongin toisella laidalla kapteeni Humscott piti tavanomaista mekastustaan turbaanipäisen herra Daivan ja tehtailija Rönquistin viihteeksi tai ei.

Halsterbrookin kartanon Joulumysteeri 6/12; Kyylä ja kynttilä

Lounaan päälle pastori jo kiiruhti toisessa kerroksessa olevaan huoneeseensa. Useaakin henkilöä kiinnosti lordi Bassetin kuolintapauksen ohella myös pastori Macaronen omatahoinen puuhailu.

Edesmennyt lordi Basset oli majoitettu yhtäältä kapteeni Humscottin, toisaalta pastori Macaronen vierushuoneeseen. Pastorilla taas toisena seinänaapurina oli rouva Yodakopf, joka hipsi pian pastorin vanavedessä omaan huoneeseensa. Pikaisesti hän kippasi tekohammaslasinsa talmaisen veden huoneen fikuspensaan ruukkuun ja asetti sitten lasin korvansa ja pastorin puoleisen seinän väliin.

Jaha, jaha, pastori kuuluu liikkuvan huoneessaan, rouva Yodakopf arveli. Jaha, avaa vetolaatikon. Oh, avasi väärän! Laittoi kiinni ja avasi toisen. Ottaa papereita esiin laatikosta. Kuuluu tonk'along. Tonk'along? Varmaankin laatikon avain putosi kokolattiamatolla peitetylle lankkulattialle, siis tonk'along. Avaimen lipeämisestä ja vetolaatikkosekoilusta päätellen pastori on varmaankin hermostunut, mutta johtuuko se innostuksesta vai muusta?

Kohta kuului raaps! Ja uudelleen raaps! Sitten raaps ja shirf! Tulitikun raapaisu ja syttyminen. Sitten...Hyvin vieno, mutta täysin selvä asia; talikynttilän palamisen kohina. Rouva Yodakopfin kuulossa oli vain yksi vika: se oli liian tarkka!

Rouva Yodakopf ei saattanut kuunnella enempää, nyt aivan omaa hermostuneisuuttaan. Tähän asti kuullussa riitti vallan mainiosti pohdittavaa. Pastorin puolelta ei ollut kuulunut ainakaan kirjoittamisen ääntä, joten lukiko hän? Lumimyräkkä ulkona oli laantunut ja taivas seljennyt. Kun tämän otti huomioon, heräsi kysymys miksi pastori sytytti kynttilän päivän kirkkaimpana hetkenä? Miksi? Miksi?

Miksi?

Kynttilä. Pastorin innostus. Kynttilässä täytyi olla jotain erityistä. Mistä pastori sen oli saanut? Kertoi löytäneensä. Pimeässäkö? Ei käy järkeen. Mistä sitten oli kyntteli saatu? Palvelusväeltä todennäköisimmin! Rouva Yodakopf jäi kuumeisesti kehittelemään seuraavaa oivallustaan.

Halsterbrookin kartanon Joulumysteeri 5/12; Saarna

 

Pastori Macaronen joulusaarna alkoi ennen puolta päivää kartanon kamarisalissa, jossa oli vimeksi kai pidetty huutokauppa. Tunnelma oli kiistämättömän arvoituksellinen ja hermostunut aamun vainajalöydön jälkeen, vaikka väki kuinka yritti pitää sekalaiset epäilyksensä kurissa ja rauhoittua Joulun viettoon.

Isä Macaronen saarna oli aivan oma tapauksensa. Hän ei suinkaan ollut kirjoittanut sitä eilisiltana kuten oli iltateeltä vetäytyessään ilmoittanut, vaan lasketteli suustaan mitä lie sattuikaan munkkilatinallaan. 'Munkki', merkityksessä tuuri, stägä, mäihä. Hän vain toivoi, että muiden latinantaidot olisivat kehnot ja että hänen pastoraalinen karismansa ja nuhan tumppaama äänensä peittäisivät saarnan paljastumasta tekaistuksi. Näin se meni:

”Lorem ipsum dolorosum. Citius, altius, fortius alea iacta est et tu Brute. Ergo sum, ecce homo homini lupus. Enten tenten telicamenten, hissum kissum vabulam vissum, elin celin clot, vibulam vabulam vot. Vemcan segla forutan vind? Veni, vidi, vici rosti. Quo vadis vademecum? Suxius hevon viticus. Et cetera, et cetera, et cetera ceterum ceterissima, ceterissimus maximus. Curriculum vitae brevis, ars longa per ce. Coniperum perunamarum, panorama bananarama. Opossum possu positum postitus. Bonus minus summa summarum cum jean-claude vandamme acrobatur.”

Luritus jatkui vielä pitkään. Pastori oli kerrassaan menettänyt ajantajunsa koska saarnassa ei ollut oikeaa rakennetta. Hänen onnekseen latinaan vähänkään perehtyneet kuulijat olivat niin omissa ajatuksissaan, että hänen esityksensä meni – ei nyt täydestä, mutta ehkä pikemminkin ohi korvien tai ainakin ajatusten. Muutama silmäpari kiinnitti kuitenkin huomiota pastorin käteen ilmestyneeseen sidekääröön. Tämä paljastui pastorin pyyhkiessä saarnaamisen nostamaa hikeä otsaltaan.

”Olette tainnut loukata kätenne?” rouva Yodakopf kysyi pastorilta saarnan jälkeen lounaalla. Pastorin haarukoima hernesatsi pulahti puoliksi takaisin laakealle lautaselle.

”Juh! Joh!” pastori tohisti vastatakseen sen parempaa vastausta pohtiessaan. ”Juh, juh! Joh!”

”Iltamyöhäsnä kuului jokin säläys huoneittemme käytävän tienoilla”, mainitsi herra Daiva viikseään sukaisten, ”Lieneekö se tullut teitin kamaristanne, hyvä pastori?”

”Juh! Joh! Juhlien juhla! Ja Joh-Johanneksen ilmestys- ja paljastuskirja. Niitä lueskellessani - saarnani taustaksi - innostuin ja särjin huoneeni lyhdyn. Pieni naarmu vain.”

”Entä saarna?” kysyi sir Pommelodge.

”Niin mitä siitä?” uteli pastori, saarnahan oli jo saarnattu.

”Kuinka saitte sen viimeisteltyä ilman valoa?”

”Löysin kynttilän”, pastori sanoi. Hän oli löytänyt jotain muutakin, mutta kätki mainitsemattomaan löytöönsä liittyvän salasisällön ilmeellä, joka oli sekä ilosta innostunut, että ahdistunut, kuin koiralla joka on kätkenyt mehukkaan luun ja pelkää muiden löytävän sen. Sitten hän muutti ilmeensä sellaiseksi, että antakaahan nyt vanhan pastorin nauttia loput herneensä. Hän sai ruokarauhansa. Herneitten lisäksi tarjolla oli kuivaa kinkkuleikettä ja märkää vettä.

Halsterbrookin kartanon Joulumysteeri 4/12; Tuisketta ulkona ja sisällä

Aamun kirkas sää oli muuttunut jälleen lumimyräkäksi ja kartanon sisällä kävi oma myräkkänsä, kun lordi Bassetin äkillistä poistumista yritettiin setviä alakerran aulassa. Tapausta pidettiin tietenkin ikävänä sattumuksena, mutta montaa mieltä kiehtoi myös ajatus siitä, että tapahtuneeseen liittyisi jotain tuottamuksellista. Siis murha!

”Kyllä sitä on ennenkin kompastuttu ja lyöty pää ammeen kylkeen!” huusi vanha valkopartainen kapteeni Humscott ja huitoi sinne tänne pitkäksi vedetyllä kaukoputkellaan kuin näkymätöntä vastustajaa vastaan miekkaillen.

”Mutta mitä ihmettä lordi Basset teki kylpyhuoneessa ilman aikomustakaan kylpeä? Olihan hänellä täysi vaatetus yllään”, pohti hieman nuhainen pastori Macarone.

”Kuka viimeksi näki lordi Bassetin?” heitti sir Pommelodge kysymyksen ilmoille.

Kun oli keskusteltu hyvä tovi, saatiin selville, että rouva Yodakopf oli viimeisenä keskustellut lordi Bassetin kanssa, joka oli sitten kertonut menevänsä keittiöön, ei kylpyhuoneeseen ollenkaan.

”Entä herra Deck, mitä te tästä tapauksesta sanotte? Tehän siellä kylvyssä olitte?” sir Pommelodge jatkoi kiivaasti kuulusteluaan.

”Niin olin. Ja kiitos teille siitä, että pelastitte henkeni, sillä tuskin olisin tässä ilman lämmintä kylpyä. Poistuin kylläkin ammeesta jo ajat sitten, kun vesi alkoi jäähtyä. Viimeisen tunnin verran olen jatkanut lämmittelyä suuren salin takkatulen loimussa.”

”Sen minäkin voin vahvistaa”, sanoi tehtailija Rönquist kummallisella ruotsalais-aksentillaan. ”Olen istuskellut hänen seuranaan siellä.”

”Jos tässä nyt jotain muuta kuin sattumaa ja vahinkoa halutaan alkaa epäillä, niin eiköhän olisi parasta kutsua paikalle virkavallan edustaja”, sanoi enimmäkseen hiljaa pysynyt herra Daiva lankshakurulaisella korostuksellaan ja suki viiksiään sormuksin kyllästetyin käsinsä.

”Siinä voikin mennä päivä tai pari”, Art sanoi ja jatkoi: ”Jos vaunut lähtevät nyt tekemään virka-apupyyntöä, viesti ehtii ehkä niukin naukin paluujunalla illaksi kaupunkiin. Seuraava juna tähän suuntaan tulee – no voi vietävä, nythän on aattoilta ja huomenna Joulupäivä!”

”Juna ei edes kulje”, totesi rouva Yodakopf.

”Ajurin voi silti lähettää metsänvartijan tuvalle viemään viestiä”, sir Pommelodge sanoi.

”Tehkäämme niin”, Art sanoi ja jatkoi: ”Mutta siksi kunnes joku viranomainen ilmestyy tilannetta ruotimaan, pitäkäämme tätä ikävää tapausta vain sattumana.”

Näin päättäen kukin lähti tahoilleen valmistautumaan pastorin joulusaarnaan. Herra Daiva jäi kuitenkin kyökkimään ja kykkimään kuin etsien jotain aulan lattialta ja seinän vierusilta. Tämä ei jäänyt tarkkasilmäisimmiltä vierailta ja palvelusväeltä huomaamatta.

Halsterbrookin kartanon Joulumysteeri 3/12; Aamutuimas

Vanha rouva Yodakopf ja herra Deck saapuivat varhain aamupäivällä, kun vaunut palasivat jälleen junan metsäasemalta. Herra Deck ei ollut kuitenkaan noussut matkaan asemalta, vaan hänet oli poimittu paluumatkalla hangesta lähinnä rouva Yodakopfin tarkan huomion johdosta.

”Oliko kartanossa tohtoria? Herra Deck on pahanpäiväisesti kylmettynyt!” rouva Yodakopf sanoi.

”Totisesti! Edes pastori ei ollut noin kylmissään eilen”, vastaan saapunut hovimestari Art päivitteli.

”Mutta oliko sitä tohtoria talossa? Puhutaan pastorista vähän myöhemmin jos Deck kaipaa vaikka viimeistä siunausta”, rouva Yodakopf heläytti hieman mustaa huumoriaan.

”Valitettavasti tänä Jouluna vierainamme ei ole lääkärishenkilöitä, mutta viekäämme herra Deck pikimmiten kuumaan kylpyyn. Miten ihmeessä hän oli sinne hankeen päätynyt?”

”Hänestä ei ollut vastaamaan siihen vaunumatkalla”, rouva Yodakopf vastasi.

Rouva Yodakopf jätti herra Deckin kylvetyksen kartanon palvelusväen hommaksi ja palasi aulaan, jonka kautta hän suunnisti kohti huonettaan toisessa kerroksessa. Portaissa häntä vastaan tuli perin huonosti nukkuneen näköinen lordi Basset.

”Madame”, Basset sanoi ja kumarsi, ”Basset franskanmaalta.”

”Helga Yodakopf. Te näytätte hieman väsyneeltä, lordi Basset”

”Olen saanut nukutuksi tuskin silmäystäkään. Seinänaapurini, kapteeni Humscott, huutaa unissaan kuin kai laivansa sumutorvi aikoinaan.”

”Vai niin.”

”Niin tuo tekee. Ja aivan sekapäisiä huuteleekin. Luuli puhuvansa peuralle.”

”Peuralleko?”

”Niin, kyseli siltä...Kyseli siltä, että mitä sillä on yllään”, Basset sanoi hieman hiljaisemmalla äänellä, koska ei halunnut öisestä melusaasteesta huolimatta asettaa kapteenia kaikkien kuullen merkilliseen valoon. Ainoastaan rouva Yodakopfin kuullen näköjään.

Rappusten alapuolelta aulasta kuului aivastus. Rouva Yodakopfin ja Bassetin kääntyessä katsomaan sinne he näkivät intialaisherra Daivan koukistumassa poimimaan jotain maasta. Herra Daiva vei maasta poimimansa kasvoilleen ja seisaalleen oikaistessaan hän kääntyi portailla jutustelevien suuntaan. Tuputeltuaan aivastuksenjälkeisen nokkansa siivoksi lattialta poimimallaan nenäliinalla hän tervehti kohteliain elein rouva Yodakopfia ja lordi Bassettia.

”Gesundheit”, rouva Yodakopf toivotti herra Daivalle.

”Saksalainen?” Basset arveli rouvan kotoperää.

”Puoliksi. Puoliksi Puolan puolelta.”

”Mukava rupatella kanssanne madame, mutta minun on nyt jatkettava keittiöön, sillä en joutanut univeloiltani aamiaskattaukseen ollenkaan.”

”Tehkää niin. Nähkäämme illemmalla.”

Rouva Yodakopf jatkoi huoneeseensa, johon oli saanut ohjeet mennä ja johon hänen matkatavaransa oli jo kannettu. Ennen mitään muuta hän istuutui kirjoituspöydän ääreen ja kaivoi hihastaan taitellun paperiarkin, avasi sen ja luki. Siinä oli nimilista Halsterbrookin kartanon vieraista: Herra Harma Daiva, Lankshakuru, Intia. Frau Helga Yodakopf, Lugenburg, Saksa. Kapteeni Humscott, Lontoo. Sir Pommelodge, Boston, Yhdysvallat. Lordi Parfait Basset, Houpon-Loupon, Ranska. Pastori Marcello Macarone, Berlusconia, Italia. Tehtailija Patrik Rönquist, Näsvik, Ruotsi. Ilmeisesti hyisestä hangesta poimittu herra Deck oli ilmoittautunut viimehetkellä, eikä häntä siksi löytynyt listalta. Itse listan sen sijaan rouva Yodakopf oli löytänyt vaunumatkalla penkoessaan pakastuneen herra Deckin pitkän takin liepeitä.

Iltapäivällä palvelusväki löysi lordi Bassetin vaatteet päällä hukkuneena kylpyammeesta, jonne herra Deck oli jätetty aiemmin lämmittelemään.

Halsterbrookin kartanon Joulumysteeri 2/12; Iltatee

Halsterbrookin hovimestari Art näytti ikivanhalta.

”Säästäkää kohteliaisuudet muille vieraillemme, saatte kutsua minua Artieksi kuten talon oma väki tekee. Tervetuloa Halsterbrookiin”, Art sanoi pastorille ja Bassetille. Kesti tovin ennen kuin vanha Artie ymmärsi väistyä oviaukosta saapujien astua sisään.

”Ehtinette asettua taloksi vielä ennen iltateetä”, Art sanoi hytisevälle pastorille ja Bassetille, joka näytti siltä, ettei aikonut luopua pitkästä takistaan sisätiloissakaan. Ulkomaailman tapoja kai.

Iltatee tarjoiltiin kartanon pienessä salissa. Osa muista jouluvieraista oli saapunut jo aiemmin viikolla ja Basset ja Pastori tapasivat heidät nyt. Oli vaikea sanoa kumpi erottui ensinnä; vanha liuhupartainen kapteeni Humscott vai värinkirjaviin kankaisiin kietoutunut ja mitä ilmeisimmin intialainen herra Daiva. Kapteeni Humscott erottui kovan äänensä johdosta, herra Daiva kirjavien huntujensa, muhkeitten viiksiensä ja pompöösin pyylevyytensä ansiosta. Heidän lisäkseen pöydässä istuivat tehtailija Rönquist Ruotsista ja ameriikoista kotoisin oleva sir Pommelodge.

”Osaako teistä kumpikaan miekkailla?” kapteeni Humscott huusi niin kovaa, että ainakaan hän ei olisi tarvinnut säilää, kalpaa tai florettia vastustajansa kylmäämiseen.

”Teen aika”, hovimestari Art sanoi tyynnytelläkseen kapteenia.

”Se ei oikein kuulu minun ekspertiisiini”, pastori Macarone vastasi kapteenille.

”Hän tuntuu kysyvän sitä - miekkailua nimittäin - kaikilta uusilta tuttavuuksilta”, Art sanoi pastorille.

Herra Daiva suki valtavia viiksiään ja hänen paksuissa sormissaan välkkyivät monet jalokivin koristellut sormukset.

”Herra Daiva on tuonut tämän teen suoraan Lankshakurusta”, Art sanoi uusille vieraille.

”Ja pahuksen hyvää onkin”, Pommelodge tokaisi, hörppäsi teetä ja jatkoi: ”En tiedä kuinka edes pärjään Joulun jälkeen vailla kuppostakaan tätä lajia.”

Herra Daiva myhäili tyytyväisenä ja teki kohteliaan käsi- ja pääeleen kohti Pommelodgea.

”Suokaa anteeksi.” Aloitti pastori Macarone kun hänen kuppinsa oli kaadettu teetä täyteen. ”Sallinette, että poistun teeni kanssa huoneeseeni. On jo myöhä ja minun on viimeisteltävä huominen joulusaarnani. Lisäksi olen hieman vilustunut, joten minusta tuskin on keskuudessanne paljonkaan iloa tänä iltana.”

”Kaikin mokomin, pastori”, muut vastasivat. ”Soittakaa kelloa jos tarvitsette jotain”, Art lisäsi poistuvalle pastorille.

Muut jäivät lipittämään teetään pikkusaliin.

”Kuten ilmoitimme, meillä ei täällä ole mitään sen kummempaa ohjelmaa”, hovimestari Art kertoi Bassetille kun väki oli poistumassa yöpuulle. ”Koko kartano on vieraiden käytettävissä, joten varmaankin onnistutte järjestämään ohjelmaa itsellenne.”

”Varmasti”, Basset sanoi. ”Ai niin, yksi juttu vielä...”

”Niin?”

”Ovatko kaikki vieraat jo saapuneet?”

”Odotamme vielä rouva Yodakopfia ja herra Deckiä saapuviksi. Aivan unohdin, että herra Deck ilmoitti saapuvansa jo tänään. Näitteköhän mahdollisesti häntä?”

”Vaikea sanoa parahin Artie, ainakaan vaunuihin ei noussut muita kuin minä ja pastori.”

”Ehkä hän siis saapuu huomenna.”

”Ehkä.”