Viikon 47 eläin: Tuhatkukka

(Tämä kuva on osapienennös Järviseutu-lehden fotosta)

Elätään 1700-lukua kun jostain Kiinan-Burman seudulta belgialaiseen laivaan johkaantuu syystä tai toisesta pienen maatiaiskanarodun edustajia. Otettiinko ne mukaan tuliaisiksi koto-Eurooppaan? Vai pitkämatkalaisten aamiaiskokkeliaineksia varten munitettaviksi? Jopa kenties tuore-eineeksi omina itseinään? Erehdyttiinkö niitä luulemaan kirjavuutensa vuoksi papukaijoiksi ja kun eivät oppineet toistamaan keksipaketteja koko merimatkan syötettyäkään klassista ”polly tahtoo keksin” -papukaijafraasia, niin heidät jätettiin laivasta maihin kotisatamassa? Tulivatko ne omin nokkinensa salamatkustajina euroopanlaivaan? Kumpi oli ensin, muna vai kana? En tiedä, mutta niitten välivaiheena on ainakin tipu.

Kanalajin kirjava ja koristeellinen muoto pönkittäisi tuliaisteoriaa. Otsikon tuhatkukka on suurpiirteinen käännös sanaparista mille fleur ('tuhat kukkaa'), jonka lajike sai nimekseen eräästä värimuunnelmastaan. Meidän pihapiirissä 80-90-luvuilla laiduntanutta kanatokkaa taidettiin kuitenkin kutsua karvajalkakanoiksi, koska lajikkeella kasvaa kunnon sulat kintereissä, joskaan tätä ominaispiirrettä ette saa hahmotettua oheisista kuvista vaikka kuinka yrittäisitte. Jalkasulkien lisäksi kukoilla on kinttujen sisäsyrjissä aivan helvetilliset kannuskynnet, jollaisen eräskin kukko silpaisi kirjoittajan saappaasta läpi. Totisesti värikirjon lisäksi otuksissa ilmeni luonteiden kirjo, jota esiteltäköön seuraavaksi jopa yksilötasolla.

Karvajalkojen ensimmäisestä saapumiserästä jäivät mieleen kukot, jotka olivat alati tukkanuottasilla. Kylmän Sodan tuiskeessa kukot saivat nimet Gorbatshov ja Reagan. Nämä kahjot herrat saivat kukonvaihto-ohjelmassa siirron toisaalle, jossa heitä käytiin myös myöhemmin tervehtimässä. Sikäläiset kanankasvattajat saattoivat pitää kävijöitä kahjoina, kun ilmoitimme tulleemme katsomaan Gorbatshovia ja Reagania heidän kanalaansa. Myöhemmät kukot tapasivat olemaan ainakin hieman säyseämpiä, mutta useilla oli taipumus hyökätä poispäin kulkevan ihmisen jaloille.

Nilkoille hyökkäävistä kukoista huolimatta päällimmäinen lajikkeesta nouseva mielikuva on kanaemo, jolle kasvattajana ei löydy vertaista lähes koko muussa luomakunnassa. Vankka esimerkki moisesta kanaäidistä on kuvan toffeenkirjava emo, jolle en kuitenkaan muista annetun sen kummempaa nimeä (ja kuvakin näköjään jäi blogista pois). Kanaemous suorastaan ikonisoitui Valko-nimisessä kanassa, joka oli myös melko pitkäikäinen ottaen huomioon kanahaukan hyökkäyksen, jonka jättämistä haavoista sen ei arveltu toipuvan. Toipui se. Legendaarinen Valko-kana taltioitui myös toukokuussa -95 paikallislehti Järviseudun lehtikuvaan, jossa hän syö tuttavallisesti pullaa sormiruokinnassa.