Viikon 47 eläin: Tuhatkukka

(Tämä kuva on osapienennös Järviseutu-lehden fotosta)

Elätään 1700-lukua kun jostain Kiinan-Burman seudulta belgialaiseen laivaan johkaantuu syystä tai toisesta pienen maatiaiskanarodun edustajia. Otettiinko ne mukaan tuliaisiksi koto-Eurooppaan? Vai pitkämatkalaisten aamiaiskokkeliaineksia varten munitettaviksi? Jopa kenties tuore-eineeksi omina itseinään? Erehdyttiinkö niitä luulemaan kirjavuutensa vuoksi papukaijoiksi ja kun eivät oppineet toistamaan keksipaketteja koko merimatkan syötettyäkään klassista ”polly tahtoo keksin” -papukaijafraasia, niin heidät jätettiin laivasta maihin kotisatamassa? Tulivatko ne omin nokkinensa salamatkustajina euroopanlaivaan? Kumpi oli ensin, muna vai kana? En tiedä, mutta niitten välivaiheena on ainakin tipu.

Kanalajin kirjava ja koristeellinen muoto pönkittäisi tuliaisteoriaa. Otsikon tuhatkukka on suurpiirteinen käännös sanaparista mille fleur ('tuhat kukkaa'), jonka lajike sai nimekseen eräästä värimuunnelmastaan. Meidän pihapiirissä 80-90-luvuilla laiduntanutta kanatokkaa taidettiin kuitenkin kutsua karvajalkakanoiksi, koska lajikkeella kasvaa kunnon sulat kintereissä, joskaan tätä ominaispiirrettä ette saa hahmotettua oheisista kuvista vaikka kuinka yrittäisitte. Jalkasulkien lisäksi kukoilla on kinttujen sisäsyrjissä aivan helvetilliset kannuskynnet, jollaisen eräskin kukko silpaisi kirjoittajan saappaasta läpi. Totisesti värikirjon lisäksi otuksissa ilmeni luonteiden kirjo, jota esiteltäköön seuraavaksi jopa yksilötasolla.

Karvajalkojen ensimmäisestä saapumiserästä jäivät mieleen kukot, jotka olivat alati tukkanuottasilla. Kylmän Sodan tuiskeessa kukot saivat nimet Gorbatshov ja Reagan. Nämä kahjot herrat saivat kukonvaihto-ohjelmassa siirron toisaalle, jossa heitä käytiin myös myöhemmin tervehtimässä. Sikäläiset kanankasvattajat saattoivat pitää kävijöitä kahjoina, kun ilmoitimme tulleemme katsomaan Gorbatshovia ja Reagania heidän kanalaansa. Myöhemmät kukot tapasivat olemaan ainakin hieman säyseämpiä, mutta useilla oli taipumus hyökätä poispäin kulkevan ihmisen jaloille.

Nilkoille hyökkäävistä kukoista huolimatta päällimmäinen lajikkeesta nouseva mielikuva on kanaemo, jolle kasvattajana ei löydy vertaista lähes koko muussa luomakunnassa. Vankka esimerkki moisesta kanaäidistä on kuvan toffeenkirjava emo, jolle en kuitenkaan muista annetun sen kummempaa nimeä (ja kuvakin näköjään jäi blogista pois). Kanaemous suorastaan ikonisoitui Valko-nimisessä kanassa, joka oli myös melko pitkäikäinen ottaen huomioon kanahaukan hyökkäyksen, jonka jättämistä haavoista sen ei arveltu toipuvan. Toipui se. Legendaarinen Valko-kana taltioitui myös toukokuussa -95 paikallislehti Järviseudun lehtikuvaan, jossa hän syö tuttavallisesti pullaa sormiruokinnassa.

Viikon 46 eläin: Pieni englanninjäniskoira

Pelonsekaisin tuntemuksin asetin tämän viikon eläimen nimen kahtia erilleen kirjoitettuna, vaikka perinteisesti suomessa käytetään koiraroduista täysin yhdyssanoitettuja jos vaikka pitkiäkin nimiä. Ehkä eläimen nimeen liittyvä epävarmuus onkin johtanut siihen, että vakiintuneempi rotunimi on nykyisin beagle.

Kuvassa on esillä muutamia tunnetuimpia beagleja ja koska pikapiirtotekniikka yhdistettynä Paint-ohjelman ilmaisuvoimaan jättää katsojan mielikuvitukselle kenties liikaa arvailunvaraa nimettäköön heidät ja heti paikalla: Karvisen kuoma Osku, Tenavien Ressu ja muuan Karhukoplan eliittijäsen. Tiettävästi Wallace & Gromitin Gromit on myös beagle, mutta se näytti jo valmiiksi niin jänikseltä, että jätin pois kavalkadista vaikka kyse onkin pienestä englanninJÄNISkoirasta. Jäniksen ja koiran yhteys on aina ollut kiintoisa kielitieteellinen sekaelma, kun englannin canine meinaa koiraa ja kuulostaa suomeksi kaniinilta.

Siirrytään täsmälliseen rotukuvaukseen vuosiväliltä 73-87: pitää olla jäntevä, voimakas ja vankkarakenteinen, mutta kumminkin helevetin ketterä. Pää saa olla voimakas ja jalo. Kallo saa olla kaareva ja otsapenger selvä (ajavan koiran ominaisuuksiakin jalostuslinjassaan kantavalla otuksella sopiikin olla pään seutu selvä: jos otat, et aja, nääs). Ja vielä saapi olla kuonoltaan vahva, korvat suuret ja pehmeät. Häntä pitäisi olla pystyssä, mutta ei selän yli heittyvä kuni skorpioonillan. Jos kysytään Jukka-pojalta, niin pitää olla myös pikkasen pläski.

Nyt kun rotukuvaus on valmis, voimme rauhallisin mielin siirtyä valitsemaan kuvan koiranäyttelystä muotovaliota tai - mikä lienee helpompaa - muotopuolta.

Veckans 45 djur: Tiger

Det var svenskadagen (6.11.) denna veckan och därför ska vi ha ett svenskaspråkig djur (och du kan kanske redan gissa att det åtmistone inte är jag, för min/mit svenska är så dålig). Det är tiger. Nu ska vi tsempa och ge alt det (obs!: inte ctrl+alt+det) vi har: en tiger/tigern/tigrar/tigrarna! Varför tror jag att tigern har något att görä med svenska eller Sverige? Därför att det finns en svensk tiger på denna bilden där under. Det är från Kolmårdens Djurpark från 80-talet.

Laitetaan tähän vielä suomenkielistä väestönosaa ajatellen anekdootti lankapuhelten aikakaudelta. Tapahtui niinä päivinä, että huushollimme ajokoiralla oli pennut. Ja heidän siinä pentuuttaan viettäessään soi puhelin ja minä vastaamaan. Ja katso, lennätinlinjojen toisessa päässä kaukana Ahvenanmaalla (Landet av Aborre) oleva soittaja mieli ostaa pennun ruotsiksi ja vain ruotsiksi. Häneltä ei luonannut suomi eikä edes englanti. Eipä silti, ei minultakaan luonannut järin hyvin ruotsi, että siinä kohdin oltiin kumpikin ehkä tasavertaisessa kielivähemmistöasemassa.

Kohta jouduin kuitenkin typerryttävään tilanteeseen, johon peruskoulun ja lukion ruotsintunnit eivät olleet osanneet minua valmentaa. Luurin toisessa päässä oleva herra vaikutti järjenjuoksultaan omalaatuiselta vaihtaessaan puheenaiheen koiranpennuista tiikereihin, että olisiko siellä tiikereitä kanssa kaupan? Tiikereitä. Nyt ymmärrätte miksi koira-aiheena alkanut lisäkertomus on osana tiikeripalstaa. Kehnoon kommunikaatioon ja kielimuurin rimanalituksiin perustuva puhelinkeskustelu johti kuitenkin lopulta oivalluksen hetkeen, sillä käyttämänsä sana ei ollutkaan 'tiger' vaan sanan 'tik' monikko 'tiker' tarkoittaen se narttua. Kysynkin nyt, miksi ei ollut opetettu sitä sanaa millään opintoasteella siihen mennessä kun sitä olisi tarvittu? Kenties ruotsinopettajatteret olivat omineet sanan johonkin omaan kätkettyyn käyttöönsä.

PS Mitenköhän lienee, jos samalla viikolla on ruotsalaisuuden-, nenä- ja isänpäivä, niin olisiko siinä varaa säästöleikkauksiin yhdistämällä viikon kaikki erikoispäivät yhdeksi? Mitähän kivoja fuusiojuhlia saisi vuoden muista viikoista?

Viikon 44 eläin: Punatulkku

Punatulkkuun liittyy paljon mystiikkaa, voi olla että myös mustikkaa jos se kuuluu tulkun ravintoon. Hälyttävän värityksensä ja tomeran olemuksensa ansiosta punatulkkua on pidetty yhdenlaisena pahanilmanlintuna, ns. pyrylintuna, jotta tuo on tulkittu kurjan sään ja pyryn airueksi.

Kehnon sään ja punatulkun pihapiiriin norkoilemaan ilmaantumisen korrelaation syy-seuraussuhde on wikipedian tieteellisten tutkimusten perusteella toispäinvastainen, että kelin juuri kehnottumassa ollen saapuvat elikot helpoimman perusturvan varaan lintulautojen auringonkukansiemenpuffettiin ja riippuvien talipallojen tankotanssijoiksi.

Vielä kerrotaan wiki-vaarin tietolaarissa punatulkun saaneen rintavärinsä jonain muinaispääsiäisenä yrittäessään auttaa ristiinnaulittua siinä kuitenkaan onnistumatta.

Toinen tarina, jota wikipediatria ei tunnusta, kertoo punatulkun saaneen värinsä lennettyään vahingossa Hangon saaristossa kesäisen sulkapallopelikentän poikki vuonna -33, jossa tätä oli arveltu pelin sulaksi eli palloksi ja siksi sivallettu muutaman eräpallon tovi tilapäismailoina käytetyillä mattopiiskoilla. Tätä myötä oli tiettävästi alkanut linnun pinta punoittaa.