Tarinanoppatarina 1: Seikkailu Haidenmerellä.

Olipa kerran Haidenmeri. Se oli monilla rannoilla tunnettu haiparvistaan ja hirmuisista myrskyistään. Harva oli kuitenkaan koskaan purjehtinut sinne, eikä oikein kukaan tiennyt missä se tarkalleen edes oli. Tarinan mukaan eräs laiva purjehti Haidenmerelle ja upposi myrskyssä niin, että näkyviin jäi vain masto, jossa lippuna killui laivan maskottimarakatti. Kaikki muut hukkuivat. Mutta sekin oli vain tarina, jonka joku oli monien mielestä keksinyt houreissaan syötyään kärpässieniä. Jos kerran kaikki hukkuivat, niin kuka palasi kertomaan laivan matkasta?

Yhtenä päivänä apteekkari Abel päätti lähettää tutkimusryhmän etsimään Haidenmerta ja uponnutta laivaa. Pääasiassa hän halusi kartoittaa uusia reittejä ja alueita, joita voisi hyödyntää lääkkeitten raaka-aineiden hankintaan, mutta siinä ohessa sopi toimittaa yleishyödyllistä tutkimusmatkailutyötä. Retkikuntaa lähti rahoittamaan kuninkaallinen kartoitusvirasto, jonka viimeisimpiä ansioita oli ollut suuren jokiverkoston latvavesien vuoristoalueen kartoitus kaukana idässä. Virasto myös varusti laivan ja kokosi retkikunnan, melkein saman kuin joen tutkimusmatkalla oli ollut. Mutta meriseikkailu tulisi olemaan jotain muuta.

Kahden viikon matkanteon jälkeen tähystäjä oli kapuamassa märssykoriin, kun hän jo puolivälissä kapuamistaan huomasi jotain ulapalla. "Masto!", hän huusi. Aaltojen seassa todellakin näkyi mastonpää. Mutta tuskin ehdittiin muuttaa laivan kurssia, kun koko alus keinahti, sitten huojahti melkein kyljelleen ja seuraavaksi tuntui keula painuvan aallon alle, kaikki tämä kovan ryminän saattelemana. Kiinnittämätön irtain ja osa miehistöä lensi yli laidan tai sitten vain törmäili toinen toistaan kolhien laitojen sisällä. Jokin riepoi laivaa, mutta mikä!? Meri se ei ollut eikä tuuli. Mikä ihme se sitten oikein oli!? Rapu. Jättiläismäinen taskurapu, levää eli muuta meren naavaa kasvava ja kotiloin sekä simpukoin panssarinsa koristellut hirmuinen luontokappale! Sakset eivät ihan yltäneet tarttumaan laivan rungosta, onneksi, mutta sieltä täältä ne saivat otteen ja pirstoivat alusta, kun elikko käänteli sitä uhkaaviin asentoihin. Mikä nyt neuvoksi?

Apteekkari Abelin veljentytär Amanda oli päässyt tutkimusryhmän mukaan. Maa- ja merikohteissa hänen oli tarkoitus toimia tieteellisenä kuvittajana, piirtää muistiin uusien löytöjen, kasvien, eläinten ja sen sellaisten ulkomuodot ja tunnusmerkit. Laivapalveluksena hän tosin toimi parhaillaan kokin apulaisena ja oli ollut juuri kuorimassa nauriita pataan ennen jättiläisravun yllätysiskua. "Vai että Haidenmeri! Parempi nimi olisi kyllä...", hän oli sanomaisillaan kurotellessaan kapyysin akkunasta

ulos nähdäkseen mahdottoman otuksen, kun tuo hirmu taas tempaisi laivaa voimalla ja Amanda siitä lipesi ulos! Viimeksi kuorittu nauris oli Amandan tiukassa otteessa tämän pudotessa ilman halki kohti aallokkoa, jossa sittenkin jättiläisravun keralla pyöri vinhaa rinkiä, kuin pirullinen karuselli, sekaparvi valko-, tiikeri- ja täplähaita. Mutta toinen käsi Amandalla oli vapaana ja sillä hän sai kuin ihmeen kaupalla ja viime hetken pelastuksena otteen vanttiköydestä tai jostain muusta lie'asta, joka oli rytyytyksessä päässyt toisesta päästään irti ja liehui nyt vapaana laivan kylkiä pitkin haita kuhisevan meren yllä. Sormet puristuivat kaikella elämänhalulla köyden hampunkarvaiseen punokseen ja Amandan putoamisliike vaihtui laajaksi keinahdukseksi aallonpintaa ja haiden purjemaisten selkäevien kärkiä hipoen. Tässä kohden jättiläisrapu keinautti laivaa taas vastakkaiseen asentoon ja liaanissaan liitävän Amandan koko keinahdus nosti yllättäen korkeuttaan ja hyvä niin, sillä hän oli sitä ennen juuri matkalla lähemmäs vettä ja lähemmäs kaiken pahan alkua, jättiläisrapua, joka olisi varsin mielikseen napannut Amandan lennosta suupalakseen. Mutta nyt sai peto lipoa vain pettyneenä ja kiukkuisena lipeviä ja hammastettuja äyriäisleukojaan. Eikä siinä vielä kaikki. Kohotessaan rapuhirmun ylle Amanda paiskasi nauriin kohti otusta, tarkoituksena kai osua sitä silmään, että se siitä säikkyisi kenties karkuun. Jotainhan oli sentään yritettävä. Vaan ei osunut se nauris silmään. Se osui jonnekin silmän taakse, jossa kukki moninainen korallin, levästön sekä simpukka- ja kotiloistutusten plantaasi, elukan kanteen kasvanut ekosysteemi. Jokin sieltä kimmahti nauriin osumasta irti ja ponnahti korkealle ilmaan. Se kimalsi kauniisti auringossa ja välkkyi kieppuessan ilmassa. Vapaalla kädellään Amanda kurotti siihen ohilennollaan ja sai kuin saikin sen käpäläänsä! Se oli kruunu. Kaunis kultainen kruunu, johon oli kaiverrettu atlantislaisin aakkosin merten ruhtinaitten riimuja, mutta eihän sellaisista kukaan mitään osannut näin äkkiseltään sanoa, varsinkaan Amanda, joka vielä lensi köysikeinussaan ylöspäin ennen liikesuunnan vaihtumista paluukeinahdukseensa. Sitä taasen ei tarvinnut ymmärtää, mitä kruunulla tehdään ja Amanda painoi sen päänsä koristukseksi. Mitä lie siunauksia riimuihin olikaan kirjoitettu ja selvisiäisikö niiden loru joskus tuonnempana, niin kuitenkin jättirapu päästi heti irti otteensa ja painui takaisin syvyyksiin. Haiparvi hajaantui ja merikin asettui siksi kunnes laiva saatiin takaisin järjestykseen. Sen jälkeen oli kruunua kantavan Amandan laivassa aina suotuisa purjehduskeli.