Tarinanoppatarina 2: Muistikuvia

Katselen vanhaa Pentax K-sarjan filmirullakameraani ja muistelen vanhoja, kuvittelen uudelleen muistikuvien perusteella mitä oikein tapahtui. Suurin osa on mielikuvituksen tuotetta, se on selvä. K-sarja sai nimensä järjestelmän objektiivin kiinnitysistukan muotoilusta, kiinnikerengas on hieman kirjaimen k muotoinen. Nykyään ei puhuta objektiiveista vaan linsseistä. Mielestäni se on väärin, koska objektiivin sisällä on useita yhteistyössä toimivia linssejä.

Menin puhtaissa ostoaikeissa kivijalkaliikkeeseen aikeenani hankkia järjestelmään ajanmukainen digitaalirunko. Vanha filmirunko on ollut käyttöä vailla, mutta objektiivit ovat yhä käyttökelpoisia ja käyvät uusiin digiajan K-runkoihin. Mikä etu. Kauppias löi itseään pahemman kerran kirveellä jalkaan. Hän valisti minua liiketoiminnan ongelmasta, jossa verkkokauppa on ajanut kivijalkaliikkeet showroomien, esittelyhuoneiden asemaan. Siis, asiakkaat käyvät vain tutustumassa laitteeseen kaupassa ja tilaavat sen puolet halvemmalla globaalista verkkokaupasta. Puolet halvemmalla tai allekin. Olin mennyt puhtaasti ostoaikeissa puotiin, mutta voiko tuon infon jälkeen enää toimia alkuperäisen suunnitelman mukaan? Ymmärrän myyjän ahdingon, mutta tekemällä valmiita oletuksia asiakaskäytöksestäni hän teki aivan itse hallaa itselleen. Esitetty showroom-ongelma ei koske vain kamerakauppoja. Soitinliikkeet lienevät toinen hyvä esimerkki.

Katson nyt jo epäkuntoiseksi vanhennutta kameran runkoa hyllyllä. Filminsiirtokoneiston tela on hapertunut alakiinnityksestään irti. Virityskampi on tunnoton, se heiluu vapaana. Jossain kuoren alla näkymättömissä hammasrattaat ovat sijoiltaan tai katkenneet niin, että kaikki vastus on poistunut kammen liikettä sitomasta. Rungon pohjan alumiinikansi riippuu viimeisen mikroruuvinsa varassa. Toiseksi viimeinen lojuu kaiketi Kuurinkyntään 40 kilometrisellä hiekkasärkällä. Siinäpä riittäisi hiekkarantaa ja dyynejä etsiä yhtä pikkuruista ruuvia. Objektiivin vapautusvipu on taipunut vikaan, kun sitä on yritetty käyttää väärään suuntaan ja kun se ei ole toiminut on lisätty vääntömomenttia, ikään kuin se kovemmin voimin toimisi väärään suuntaansa paremmin. 50 millinen SMC-objektiivi on paremmassa säilössä siltä varalta, että joskus hankin sen digitaalirungon. Vanhassa filmirungossa ei ole ollenkaan purkinkorkkimaista muovisuojaa tyhjänä ammottavan kiinnikekidan suojana. Valon sijaan se on kerännyt itsensä täyteen pölyä. Ei ylipitkä valotus, vaan ylipitkä pölytys.

Muistelen muita, kuvia joita on ehkä otettu tuolla filmijärjestelmällä tai ehkä jollain muulla. Ensimmäisessä kuvassa on aavikon kaktus. Se oli osana pelastamassa neiti Blaisea ja Willie-herraa näiden pakomatkalla hiekka-aavikon poikki. En muista enää tarkalleen missä tämä tapahtui, mutta he pakenivat joltain kaivausalueelta, varmaankin Lähi-Idässä tai Pohjois-Afrikassa. Neiti Blaise oli vakavasti haavoittunut kaksintaistelun jäljiltä. Oikeammin haava oli kai varsin pieni, mutta se oli olosuhteissa äkäisesti tulehtunut ja neidin käsivarsi oli turvonnut jalkapallon kokoiseksi. Kaktuksesta he saivat eristettyä sentään hitusen tuikitärkeää vettä. He hyödynsivät tässä aavikon päivän kuumuutta ja muovilla tai muulla peitteellä katettua hiekkaan kaivettua hautaa, jonka pohjalle Willie nakkeli kappaleiksi paloittelemansa kaktuksen palat. Kuopan pohjalle, aivan sen keskelle asetettiin astia. Sitten peite päälle niin, että se tiivistettiin hiekalla kuopan reunoilta, ja peitteen keskelle pieni kivi painoksi niin, että se oli kuoppaan asetetun astian kohdalla. Päivän kuumuus haihdutti kaktuksen veden, joka kaasuunnuttuaan tiivistyi kohdatessaan peitteen. Pisarat juoksivat peitteen alapintaa pitkin kiven painamaan kärkeen, josta ne tippuivat astiaan.

Toinen kuva on sukellusveneestä. Varmaankin kapteeni Nemon, mutta en voi olla enää varma. En muista mitään koko Nemosta. Mutta vene oli hyvin eriskummallinen. Muistan lähinnä vain sen, että se upposi ja jäi merenalaisen vuoren kielekkeelle, rotkon reunalle. Kapteeni, Nemo tai kuka sitten olikaan, ei halunnut pelastautua, vaikka laitteessa oli pintautumiskello, eräänlainen pelastusvene, pakokapseli. Hän perusteli kantansa ensin siten, että kelloon ei mahdu kaikki, yhden oli jäätävä. Tämä pitikin paikkansa. Me muut olisimme suostuneet kompromissiin pakata kaikki pelastuskelloon silläkin uhalla, että se johtaisi uuteen katastrofiin. Mutta kapteeni ei hyväksynyt ehdotusta. Hänen uusi perustelunsa oli toista lajia. "Haluan, että minusta tulee legenda, myytti", hän sanoi ja käytti sanojensa tukena sellaista katseen voimaa, että se melkein ajoi meidät muut pelastuskelloon. Sinne hän jäi. Kenties hän sai sukellusveneensä uudelleen liikkeelle? Kenties mitään ongelmaa siinä ei ollutkaan, vaan hän vain halusi meistä muista eroon? Kenties hän vain halusi jatkaa seikkailuaan uusien matkustajien kanssa tai muuten vain kadota tutkalta? Ainakin hänestä tuli jonkinlainen legenda, kuten oli aikonutkin.

Filmirullan kolmannessa ruudussa on shintolainen portti, torii, lintujen asumus. Luontoon asetettu portti. Portti on kulkuyhteys tilojen välillä, mutta tässä se näyttää olevan vailla selkeää olemusta. Se on portti itse tilasta itseensä. Tästä tulee mieleen myös roomalaisten auguurien templum, lintuennustuksissa käytetty rajaus, jonka sisällä tapahtuvat lintujen liikkeet luettiin osaksi ennustulkintaa. Rajaukseen liittyi maahan piirretty osuus, mutta myös tolpilla tai rimoilla tehty pystytys, joka rajasi alueen taivasta. Sekä Rooman auguurien templumiin, että shintolaisportin japanilaiseen torii-nimeen näkyy liittyvän linnut. Torii, lintujen asumus, onko siinä myös yhteys Lintukotoon? Torii on kuin maisemaan asetettu ikkuna siihen maisemaan itseensä. Siellä saattaa näkyä taivaanranta. Lintukodon ajateltiin olevan siellä, että siellä taivaan ja meren, tai maan, kohtaustasalla on kapea rako, josta muuttolinnut mahtuvat lentämään Lintukotoon.

Neljäs kuva näyttää äkkiseltään kruunulta, mutta se on oikeastaan esoteerinen kartta. Kruunussa on viisi sakaraa, kaksi takakaaressa ja kolme edessä. Kehysvanteeseen on lyöty neljä merkkiä. Numerologit tutkivat näitä seikkoja ja koettavat omissa tutkimuksissaan löytää kaikki muutkin numerot kruunun muodoista. Oleellisempaa on kuitenkin katsoa viittä sakaraa. Kunkin sakaran päässä on nuppi, kuin pää. Nyt näkyy, että viisi sakaraa ovatkin kuin viisi viittoihin tai kaapuihin pukeutunutta hahmoa, jotka seisovat käsikkäin piirissä, kenties jopa käyvät piirileikkiä. Piirileikki kertoo liikkeestä. Liike ja luku viisi, niistä on helppo johtaa viisi liikettä, mikä on vanha tiibetiläinen sarja. Viisi on paljon muutakin, kuten on kolme ja kaksi sekä muut kruunusta hakemattomat numerot. Jos tämän kartan haluaisi tosissaan ratkaista, siihen pitäisi omistaa koko loppuelämä. On helpompi tyytyä näkemään vain kruunu ja ehkä pitää mielessään, että se ei ole vain kruunu.

Tarzan-elokuvista jäi unohtumattomasti mieleen norsujen hautausmaa. Lähes yhtä unohtumattomia näkyjä ovat erilaiset romutarhat, kuten hylättyjen lentokoneiden hautuumaat tai autoromuttamoiden paalaamattomien vaunujen avohautausmaat. Mutta tiesittekö, että myös käytöstä poistetuilla majakoillakin on oma viimesijainen keruupiste? Sellainen on seuraavassa muistikuvassa. Majakanvartijoidenkin virat ovat vähenneet, joten he asuvat majakoineen myös siellä. Moni majakka rakennettiin yltiöpäisen korkeaksi ihan vain sen takia, että sillä haluttiin mahtailla muiden aikalaisten rakennuksille tai menneille. Majakoiden hautausmaalla korkeuserot tulevat konkreettisesti näkyviin, kun ne on paikoitettu lähes vieri viereen. Korkeudella huikentelua muistetaan eräänlaisena riittinä tai perinteenä kevät- ja syyspäiväntasauksena sekä satunnaisina muina tärkeinä ajankohtina. Silloin majakanvartijat kapuavat rakennustensa katoille seisomaan kädet levällään kuin siipisulkiaan kuivaavat kormorantit. Kuva on napattu tästä hetkestä.

Seuraavassa kuvassa on mestari Lin tarjoilema riisikulho. Tarina on todella rasittava, mutta kaipa se on käytävä läpi. Annokseen liittyy mestari Lin arvoitus, joka ei ikinä auennut minulle. Hän ojensi annoksen syötäväksi ja sanoi: "Tästä puuttuu yksi riisinjyvä." Sitten kun vieras oli syönyt ensimmäisen nökön riisistä, mestari Li sanoi, että "nyt siinä on kaikki riisinjyvät." Todella ärsyttävästi sanottu. Todennäköisesti ukkeli ei parempaa viihdettä keksinyt ja horisi näitä vain vieraan hämmennykseksi. Sellainen kummallisuus siinä kyllä oli, että jos kulhon pohjalle jäi yksi riisinjyvä, niin mestari Li sanoi sen olevan tyhjä. Kun tässä välissä ymmällään oleva vieras nosti katseensa mestarin silmiin saadakseen selvää mitä tuo oikein horisi, kun yksi jyvä edelleen oli vieraan kädessä olevan kulhon pohjalla, niin katseen palatessa alas kulho todellakin oli tyhjä.

Nyt siirrytään seitsemänteen kuvaan, jossa muistelen palapeliä. Siinä oli tuhanteen ja viiteensataan osaan silputtu kuva vanhahtavasta kalasatamasta, ehkä jostain eurooppalaisesta rannikkokylästä tai pikkukaupungista. Joku paatti oli ehkä keskeisemmässä osassa, paljon köysiä, yhdessä kulmauksessa varsin paljon taivasta. Köysien sekamelska ja taivas jäivät päälimmäisenä mieleen, koska ne taisivat olla hankalimmat osat koota. Kaikki työ oli kuitenkin lopulta turhaa. Palapelin viimeinen pala oli väärästä kuvasta, se jäi käteen, ei sopinut kuvaan, ei minkäänlaisella tarkastelulla tai uudelleen arvioinnilla. Kaikki muut palaset olivat oikeilla paikoillaan, yhtä jäi vajaaksi, ja se ei ollut se joka hiljalleen vettyi etusormen ja paukalon otteessa. Se ei sopinut tyhjään paikkaan leikkuumuotonsa, eikä kuvasisältönsäkään puolesta. Se oli väärästä pakasta joutunut tähän pakettiin.

Viimeinen kuva. Kuinka tämän nyt sanoisi. Varmaankin siten kuin on. Se näyttää varislinnulta, mutta se olen minä itse. Muistelin liikaa vanhoja, näitä kuvia nimen omaan, ja ajauduin harhassa kauemmas kuin olisin voinut muistaa. Päädyin keskiaikaan korpin hahmossa. Ja täällä keskiaikaisessa linnassa, sen yhdessä tornissa, kirjoitan omasta pyrstösulastani valmistetulla kynällä muistiin näitä asioita. Ihmissuojelijani, jonka huoneistossa kirjoitan ja ruokailen, kokoaa sivut talteen. Ehkä ne säilyvät löydettäviksi joskus tulevaisuudessa, jonne tuskin enää itse palaan.