Viikon 12 eläin: Ihminen

Tusinan vuotta sitten näin kaupungilla koiran. Eipä siinä mitiä, koiraa ei ole karvoihin katsominen, ainakaan siinä kohtaa kuni tämä koira oli keritty paikoitellen pälvelle, mutta siinä kohtaa kyllä, missä karvatoppa oli yhä yllä. Puudeli, arvaatten. Mieleen virisi haastava ajatus, että "tuokin on joskus ollut susi". Sitten katse kiiri talutushihnan toiseen päähän ja sen näyn herättämä ajatuksen jatke oli jo lähes mahdoton: "ja tuo on ollut joskus ihminen".

Olen pohtinut paljon ihmistä ja olen itsekin sellainen. Ihmisen yksi ominaispiirre muihin lajeihin nähden on juuri tuo kyky pohtia ja ihmetellä; "eläin elää, ihminen ihmettelee", mainitaan laulussa. Jos ihminen ihmettelee ihmisyyttä, voi kehkeytyä ajatuskehä ajatuksen kohteesta ajatustyön tekijään, joka on itse ajatustyönsä kohde ja niin edelleen. Onko tämä kehä yhteydessä nyt siihen suuresti kuulutettuun puuttuvaan renkaaseen, jota on etsitty sille paikalle kehityshistoriaamme, jossa eläin ei enää riitä ja ihminen alkaa?

Laitetaanpa ihminen nyt tieteellisen luokittelun lajittelukoneeseen ja katsotaan kohdittain mitä saadaan ulos:

Tulos 1) Ihminen lukeutuu aitotumaisten sekalaiseen joukkoon ja kuntaan eläinkunta, vaikka tämän sanominen saattaa hermostuttaa tahoja. Aitotumaisuudesta en osaa sanoa mitään. Varmaankin liittyy byrokratiaan, kun niin monessa asiassa nykyään kaivataan aitoustodistusta tai muuta sellaista. Eläinkunnallisuudesta kreationisti (homo non-sapiens) on eri mieltä, mutta hänen kanssaan emme voi muutenkaan kyetä järkevään keskusteluun.

Tulos 2) Ihminen lukeutuu selkäjänteisiin ja selkärankaisiin, vaikka omalla kohdalla olen useinkin tuntenut itseni selkärangattomaksi. Selkäjänteisyyden olen kylläkin kokenut mustikkametsällä köykistelyä seuraavana jälkitilana, kun selkäsuikaleet (ne pitkät lihasrihmat rangan molemmin sivuin, nuo anatomian omat henkselit) alkavat kuikertaa siihen malliin, että pakkaa selkä jännitteelle.

Tulos 3) Ihminen lukeutuu nisäkkäisiin (myös uros, joskaan edes kansanedustajatason urosyksilö ei kykene imettämään, vaikka kuinka tiristäisi) ja vielä erikseen tarkennettuna istukkanisäkkäisiin, vaikka evolutiivisena vaihtoehtona olisi ollut tässä tienhaarassa myös pussieläimyys. Termi 'istukkanisäkkäät' on syytä erottaa lounaistyyppisestä imperatiivisesta murreilmauksesta 'istukka nisäkkäät', jossa nisäkkäitä kehoitetaan istumaan.

Tulos 4) Ihminen lukeutuu kädellisiin. Ja sillä saralla olemmekin vieneet kehityksen pitkälle. Tiettävästi edes lähimmältä luonnonserkultamme (jos kreationistia ei lasketa) eli simpanssilta ei ikinä onnistu esimerkiksi ruuvimeisselin käyttö. Onnistuuko se aina ihmiseltäkään, sitä kukin pohtikoon sydämessään.

Tulos 5) Tämä seula lajittelee tähän asti valikoituneen luomakunnan puoliapinoihin ja täyspäiväisiin. Puoliapinoihin kuuluu muun muassa Maki (Kolehmainen), me muut sinkoudumme laariin jossa lukee: "haplorrhini". Siinä on aika paljon kirjaimia, eikä se silti kerro oikein mitään. Kreikkalaisperäisen sanan merkitys on kutakuinkin 'yksinkertais-nenäinen' ja yhä jatkoselostettuna käytetään muotoa 'kuivanenäinen' mikä ei ehkä edelleenkään hälvennä kaikkea sanakummajaisesta aiheutunutta mielenlevottomuuttamme. Ero on se, että viereisen laarin puoliapinoilla on kostea kirsu, kuten koiralla eli kissalla, mutta meillä ei, paitsi kun flunssa määrittelee olo- ja tahtotilamme. Olikohan vielä niinkin, että kirsullisilla eläimillä flunssan tullen käy juuri päinvastoin, kirsu kuivahtaa. Tästä vuorotteluasetelmasta ja luontaisesta vaihdannaisuudesta johtuen ehdotankin, että kirsulliset ja kuivanenäiset muodostavat jatkossa vaihtonenäisten taksonomisen puulaakin.

Tulos 6) Saavumme o(k)salohkoon apinat ja pääsemme sen kautta seuraavaan divarisarjaan eli yläheimoon ihmisapinat (hominoidae). Joko alkaa kuulostaa tutulta? Alamme olla jo taksonimisen elämänpuun yläoksistossa, suorastaan latvuksessa, ja alas kaukaiseen kehityshistoriaamme katsellessa ei ole ihme, ettemme enää ymmärrä mitä arjen tolkkua on jossain termissä 'aitotumainen' tai 'haplorrhini'. Katselemme tovin viereisillä oksilla kiikkuvia yläheimo-naapureitamme ja kurkkuamme kröhäisten poistumme vaivihkaa oksaa ylemmäs täsmentääksemme, että lukeudumme nimen omaan isoihin ihmisapinoihin (hominidae). Hetkinen, yläheimo oli tieteeksi (tieteenkieleksi) hominoidae ja nyt tämä tarkempi heimo on tieteeksi hominidae? Yksi o-kirjainko siinä vain oli eroa? Kuvaako se puuttuvaa rengasta? Eikö mikään muu olennaisesti muuttunut viimeisessä siirrossa, kuin että lähipiiri kaventui meidän ohella simpanssiin, orankiin ja gorillaan? Tämä ei riitä, tarvitsemme lisäseulontaa.

Tulos 7) Päädymme lopulta ihmisiksi. Nykyihminen (homo sapiens) on siinä mielessä yksinäinen, että aiemmin, eikä ihan mitenkään mahdottoman kauan aikaa sitten, vaan vielä 30-40 vuosituhatta sitten, on hänen rinnallaan elänyt muitakin ihmislajeja. Varmaankin muistatte ainakin neanderthalinihmisen, jota ei pidä sotkea myöhempään nådendalinihmiseen, vaikkakin neanderthalilaista geeni-perimää on muinoin sotkettu ihmislajien risteytyksissä siten, että tavallaan kadonnut vieruslajimme elää edelleen meissä kaikissa. Muita kanssamme yhtäaikaa eläneitä ihmislajeja ovat olleet ainakin homo erectus, homo florensis ja denisovanihminen (elkää sotkeko oleskeluistuimilla viihtyvään denim-sohvaihmiseen!), joka on niin tuore löydös, ettei sitä ole vielä tieteelliskielisesti ehditty edes nimetä. Homo florensis on ollut pienikokoinen tyyppi ja siksi sitä kutsutaan nykyisin myös leikkisästi hobitiksi. Homo erectus on osannut puhua sekä käyttää tulta ja kivityökaluja, joten hän on varmaankin työskennellyt (pitänyt tupakkataukoa ja puhunut levottomia) kunnallisen tason katukiveystyömaalla.

Nyky-, neandertalin- ja denisovanihmisellä katsotaan olevan yhteinen kantamuoto, heidelberginihminen. Tähän väliin tulee taas sormenheristelyä, että älkää sotkeko sitä tai tätä asiaa siihen tai tuohon. Eli ei pidä sekoittaa heidelberginihmistä Turun III kaupunginosa -syntyiseen heidekeninihmiseen, jota taas ei pidä erehtyä luulemaan oluenmakuun mieltyneeksi heinekeninihmiseksi.

Olisihan näitä eri kehitysvaiheen tai -haaran ihmisiä vaikka ja kuinka, mutta päätetään tieteellinen osio tähän. Seuraavaksi ihmisen epätieteellinen taksonominen luokittelu:

Osuuskunta: Ammattiliittoiset

Soittokunta: Henkitorviset

Pääsarja: Jääräpäät

Keskisarja: Saappaanvartiset

Jäännöserä: Nenäkkäät

Lauma: Persjalkaiset

Alalahko: Pottuvarpaiset

Ylälohko: Nisukkaat

Uskonlahko: Putkinäköiset

Kolonia: Internettiset

Ruokakunta: Ahmattieläimet

Viiteryhmä: Viherpeukalot

Lopputulos on se, että ihminen kuuluu nivuskarvaisiin.

(Viikon eläin täyttää tämän osan myötä vuoden. Ympyrän sulkeutuminen mahdollistaa viikon eläimen löytämisen vuoden jokaisen viikkona selaamalla blogin aiempia vaiheita. Voi olla, että uusia viikon eläimiä tulee jatkossakin, voi olla että ei.)

Viikon 11 eläin: Pääsiäisjänis

Pääsiäiseen on tänä vuonna vielä kosolti aikaa, mutta silti tähän kevään hetkeen änkeää viikon eläimeksi pääsiäisjänis. Siltikään ei ole ollenkaan itsestäänselvää, että kuvan pääsiäisjäniksellä on yhtään mitään tekemistä sen pääsiäisjäniksen kanssa, joka joissain kulttuureissa jakelee naperoille suklaamunia.

Kyllähän tuollakin on, tai on ollut, hyppysissään muna, joka on livennyt kedolle ja särkynyt siihen vaikutuksin, jotka vetävät vertoja lähes maailmanluontimyyteille. Tai sitten ei. Mutta koska munasta kuoriutuu tipu eli kana, väittää kuva munaa vastaukseksi ikuisuuskysymykseen "kumpi oli ensin, muna vai kana?"

Vaikka kuvassa totisesti on kaikki ainekset otaksua, että siinä on haluttu kuvata the pääsiäisjänis, arvelen kuitenkin olleeni piirrostuokion hujakoilla tyystin tietämätön kyseisestä olennosta. Miksi sitten otsikko julistaa kerrottavan pääsiäisjäniksestä, jos alati kiistän yhteyden? Titteli pääsiäisjänis tulee kuvan tohelolle rusakolle sitä tietä, että aikoinaan kutsuttiin 'pääsiäiskädeksi' henkilötahoa, jolta esimerkiksi tapasi tavarat livetä hyppysistä, tai jolta kädentaitoja vaativien toimeksiantojen suoritukset onnistuivat kehnosti.

Viikon 10 eläin: Fantti

Otusten asemia tartsanistisen maailmankuvan ekosysteemissä.

Viikon eläin on fantti, yleensä elefantti, joskus myös olifantti tai infantti. Olifantti on siitä kiva sananasu, että suomalaiselle näyttää, että joskus 'oli fantti'. Sellainen se oli ranskan kielen muinaisvaiheessa, 'oliphant', josta se lainautui keskienglantiin (ei paikka, vaan eräs englannin kielen varhaisvaihe) asussa 'olyfaunt'. Myöhemmin palauttivat elefantiksi, varmaankin elekielellä.

Infantista mieleen muistuu TV:n luontodokumentin kovaonninen pikkunorsu, jolta suistoluonnon ikioma paskapää eli krokotiili oli vähentänyt puolen kärsää epäonnisella juomaretkellä. Miten ihmeessä pikkunorsu muka pärjää ilman monikäyttöistä ja tuikitarpeellista kärsäänsä? Juominen, ravinnon nyhtäminen, veden ruiskutus, riemukas törähtely? Häh? Krokotiili on siis tarinan paskapää. Norsujen sosiaalinen luonne nousi esiin ohjelman seuraavissa kuvissa, joissa muu lauma poimi onnettomalle ruokaa. Se oli jähmettävän hellyyttävää katsottavaa, tuskin edes Disney pystyy vastaavaan.

Kuten oheisesta kuvasta näemme, elefantit ovat vantteria pelejä ja ne nähdään usein jos mitäkin asioita kannattelevina. Eipä ihme, että muinaishindulaisen mytologian maailmankuvassa Maailmaa kannattelee selässään neljä norsua (näitä kuvia löytyy hakusanoilla 'cosmic turtle'). Se on hieno kuva se, ja vaikka näyttääkin tarunomaiselta, se on jotenkin kertovampi kuin uudemmat maailmankuvat alkuräjähdyksen suhinasta tai verkkorullamaisen tötterömäinen kyhäelmä, joka on eräs luonnontieteellinen kuva maailmankaikkeudesta. Kertoo mitä kertoo se norsukuva, mutta vaivatonta on antaa maailmaa kannatteleville norsuille nykytieteellekin kelpaavat nimet; Gravitaatio, Heikko vuorovaikutus, Sähkömagneettinen vuorovaikutus ja Vahva vuorovaikutus. Näille maailmankaikkeudessa vaikuttaville perusvuorovaikutuksille on pyritty löytämään toistaiseksi onnistumatta yhtenäisteoriaa. Kun joku keksii sen, voimme norsujen lisäksi nimetä myös muinaishindulaisen maailmankuvan kilpikonnan, joka omasta puolestaan kantaa seljässään niitä neljää norsufanttia. Tällaista on fanttifysiikka.